Sitä saa miettiä

Hyvä Lukija, nyt on luvassa pieni kurkistus tulevaisuuteen.

Mies hypisteli sormissaan rukousnauhan helmeä ja mutisi puoliääneen rukousta. Kynttilän himmeä hehku loimotti huoneeseen langettaen seinille valojen ja varjojen leikin. Eloisa valo häilähteli myös miehen vakavilla kasvoilla ja kiilteli hänen mustissa hiuksissaan. Sysimusta sävy oli saanut harmaita suortuvia, ohimot ja leuan huolella siistitty parta olivat jo harmaat kuin tuhka. Miehen olemus oli kuitenkin yhä leveäharteinen ja voimakas, viidenkymmenen vuoden taakka ei ollut vielä tarpeeksi raskas painaakseen hänen hartioitaan kasaan. Valkea pellavainen paita korosti ihon ahavoitunutta pintaa, jonka pitkän kesän aurinko oli siihen painanut. Mies sai rukouksensa päätökseen, nousi kovalta lattialta ja teki ristinmerkin. Kumartuessaan laskemaan rukousnauhan pöydälle hän huomasi, että hänen rukoushetkellään oli ollut todistaja.

”Vera”,hän huokasi nähdessään pienen tytön, joka seisoi ovensuussa. Paljaat langanlaihat sääret pistivät esiin valkean helman alta. Laihoille harteille oli kiedottu paksu huivi. Kastanjanruskea kiharapilvi kehysti pieniä kasvoja.

”Saanko käydä sisään, sir?”pikkuinen tyttö pyysi.

”En kai voi jättää sinua ovensuuhunkaan seisomaan”,mies murahti nauraen. Vera asteli huoneeseen. Mies istahti vuoteelle ja taputti paikkaa vieressään. Tyttö kömpi siihen istumaan.

”Anteeksi kun katselin teitä, sir. En kehdannut millään häiritä teitä”,Vera sanoi ja tuijotti paljaita varpaitaan. Mies laski kätensä tytön hartialle ja vetäisi tämän lähelleen.

”Ei se mitään, Vera”,hän huokasi väsyneenä,”Mikä mieltäsi painaa?”

”Minä... minä mietin sitä mitä sanoitte tänään”,Vera kertoi ja nosti katseensa miehen tummiin silmiin, joiden kulmiin vuodet olivat painaneet uurteita.

”Mitähän minä mahdoin sanoa?”mies kysyi.

”Sanoitte... sanoitte että jokaisen meidän on löydettävä oma uskomme. Ja että on väärin olla etsimättä. On väärin olla rukoilematta. Entä jos ei löydä, vaikka etsii? Minusta tuntuu tyhmältä ristiä kädet ja puhua jollekulle, jota ei näe. Ja äsken kun näin teidän rukoilevan niin minusta tuntui... tuntui kuin te olisitte nähneet, kenelle puhuitte.”

Mies oli yrittänyt parhaansa mukaan kuunnella pikkuista tyttöä vakavin kasvoin, mutta nyt hän ei enää voinut itselleen mitään ja ratkesi nauramaan. Hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi, vahvaa ja soinnikasta naurua. Vera tuijotti ihmeissään miestä.

”Sir?”hän kysyi loukkaantuneena. Mies kokosi itsensä ja pyyhkäisi kämmenselällään naurun kirvoittamia kyyneleitä.

”Anteeksi Vera, oli anteeksiantamatonta nauraa. En nauranut sinulle, en nauranut sinulle laisinkaan”mies puisteli päätään Veran syyttävän katseen edessä.

”Mille te sitten nauroitte?”Vera vaati saada tietää.

”Nauroin itselleni. Ja sanoillesi. Ehkä minä tosiaan näen, kenelle puhun. En ole kuitenkaan aina nähnyt.”

”Mitä te puhutte?”

Mies hymyili isällisesti. Hän silitti tytön pörröisiä hiuksia puhuessaan.

”Meidän todella täytyy löytää uskomme, lapsi rakas. Minulta meni elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta löytää se. Ja niihin vuosiin mahtui kymmenen vuoden aika, jolloin en astunut jalallanikaan kirkon seinien sisäpuolelle.”

Vera katseli miestä epäuskoisena.

”Todellako?”

Mies nyökäytti päätään.

”Todella.”

”Entä jos en löydä sitä koskaan. Uskoani?”

”Eivät kaikki löydäkkään. He löytävät jotain muuta.”

”Mitä muuta?”

”Sitä en osaa sanoa.”

Vera rypisti kulmiaan.

”Entä jos en löydä mitään?”

”Kyllä sinä löydät. Jos vain haluat löytää.”

”Mistä minä tiedän, milloin olen löytänyt sen, minkä löydänkään?”

Tytön hiuksia silittelevä käsi pysähtyi.

”Sinä vain tiedät, kun tiedät”,mies sanoi

”Ja nyt sinä kipität nukkumaan”,hän lisäsi vielä nopeasti. Mies kumartui ja painoi suukon tytön valkealle otsalle. Tyttö nousi mietteliääni vuoteelta ja tepsutti lattian poikki. Ovella hän vielä kääntyi.

”Nukkukaa hyvin, sir”,hän sanoi. Mies nyökkäsi.

”Nukunhan minä. Tee sinä samoin, Vera.”

Veran huulille levisi hymy, ja hän vetäisi oven kiinni jäljessään. Mies heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti huoneen kattoa hyvän aikaa. Kynttilän tali norui läpikuultavina pisaroina pitkin kynttilän vartta, kunnes jäähtyi ja jähmettyi valkeiksi ohuiksi ja hauraiksi hahmoiksi.

Jos Lukija on hämmentynyt, hän palauttaa mieleensä sen, että Edwardin äiti oli eläessään harras katolinen. Linnassa kiersi myös joskus päätön juoru, jonka mukaan Edward oli aikeissa perustaa orpokodin. Tuolloin mies noteerasi puheet vain ivallisella naurulla, mutta eihän sitä koskaan voi tietää, mitä elämä tielle heittää.

Riitelyä

Seuraavan tarinan Elviira kirjoitti alunalkean Williamin näkökulmasta. Alkuperäisen tarinan voit lukea täältä.

"Voi hemmetti!"

Catherine kääntyi miehensä puoleen ja huolehti siitä, että hänen kasvoillaan oli niin tyly ilme kuin mahdollista. Hän lähes nautti nähdessään hämmennyksen leviävän Williamin kasvoille.

"Voitko olla hiljaa?"Catherine kysyi ääni hyytävämpänä kuin kuin avonaisesta ikkunasta huoneeseen soljuva öinen syysilma.

"Kuule... siitä mitä näit..."William aloitti takellellen. Catherine nosti kulmiaan.

"Aiotko kertoa totuuden?"hän kysyi ja valeli äänensä silkalla ivalla. Catherine ei tehnyt sitä ilkeyttään, mutta hän oli vain niin vihainen. Niin vihainen. Miksi Williamin oli aina vain valehdeltava hänelle?

"En voi selittää sitä, mutta minä..."

"Et voi selittää? No älä sitten selitä. Pidä vain suusi kiinni!"Catherinen teki mieli huutaa. Hän keräsi kuitenkin itsehillintänsä ja tyytyi kääntämään mielenosoituksellisesti kylkeä kesken toisen haparoivan lauseen.

"Meillä ei ole mitään puhuttavaa",hän ilmoitti.

"Totta helvetissä!"William huusi. Catherine tunsi, kuinka miehen kädet tarttuivat häneen ja repivät hänet ympäri.

"Minä. Rakastan. SINUA."

Williamin ääni kohosi sana sanalta. Catherine itse oli sanaton. Siinä olivat nyt nuo kolme sanaa. Nuo kolme sanaa, jotka hän aina toivoi Williamin lausuvan hänelle. Catherinea jäi vaivaamaan, kuinka mies nuo sanat nyt lausui. Liioitellun selkeästi. Aivan kuin hän ei olisi yrittänyt vakuuttaa vain Catherinea. Aivan kuin hän olisi yrittänyt vakuuttaa myös itseään.

Minä rakastan sinua.

Samat sanathan William oli lausunut jollekin toiselle naiselle aivan äskettäin. Hän ei halunnut Williamin näkevän, kuinka kovaa nuo kolme sanaa häneen nyt sattuivat. Yhtä hyvin mies olisi voinut iskeä kolme puukkoa hänen rintaansa.

"Niin sinä sanoit sille toisellekin",Catherine sai vihdoin sanottua. Hän yritti pitää kivun pois äänestään ja kääntyi nopeasti poispäin, jotta William ei vain ehtisi nähdä kyyneleitä, jotka kihosivat hänen silmiinsä. Catherine käpertyi niin pieneksi kuin suinkin, veti peiton korviinsa ja hautasi kyyneleiden kastelemat kasvonsa tyynyyn. Hän kuuli, kuinka William nousi hitaasti vuoteelta ja käveli parvekkeelle.

Ja koska tämä tarina oli surullinen :( niinkuin tarinat Middleswortheista yleensä, kirjoitin sille onnellisen lopun :) (En siis tiedä onko näin oikeasti tapahtunut!)

Catherine makasi hetken liikahtamatta. Yhtäkkiä hän kuitenkin vetäisi peiton päältään ja seurasi miestään parvekkeelle. Kuutamo langetti maailmaan kalpeaa hohdettaan, joka puhalsi kavalan, luonnottoman hengen puutarhan ja synkän metsän varjoihin.

"William, tule sisään. Sinä jäädyt",Catherine pyysi. Hän tunsi ainakin itse tärisevänsä. Viima puhalsi hänen yöpukunsa läpi, tanssitti sen helmaa ja palmikosta karanneita suortuvia. Williaminkin oli pakko olla kylmissään. Eihän miehellä ollut yllään kuin pyjaman housut ja avonainen paita.

"William, minä pyydän",Catherine toisti. Mies ei liikahtanutkaan, tuijotti vain kalvakan kuutamon valaisemaa puutarhaa vilkaisemattakaan Catherineen.

"William",Catherine huokaisi. Hänessä ei olut enää jälkeäkään siitä vihasta, joka vielä hetki sitten oli korventanut hänen sisintään.

"Anna anteeksi. Sovitaan tämän. Me keksimme kuitenkin kohta jälleen uuden riidan aiheen. Emmehän me muuta osaakaan kuin riidellä."

William ei hievahtanutkaan. Catherine veti henkeä ja sysäsi ylpeyden päättäväisesti pois sanojensa tieltä.

"Minä tiedän, että olen tällainen. Hirveä, ylpeä ja itsepäinen. Tiedän sen. Joekin..."

Catherine huomasi puhuvansa ohi suunsa ja vaikeni äkisti.

"Joekin...?"William kysyi katse yhä puutarhassa. Miehen ääni värähteli vihasta. Catherinea lähes pelotti.

"Joe sanoi minulle joskus, että minä en tule olemaan helppo vaimo. En kenellekään."

Catherine vaikeni jälleen. William ei sanonut mitään.

"Anteeksi William",Catherine toisti. Ei elettäkään. Nyt Catherine tunsi suuttumuksen kipinän iskevän jälleen sisällään. Hän tuli tänne nöyränä ja myöntäen vikansa. Valmiina tekemään sovinnon. Eikä toinen tehnhyt elettäkään!

"William Middlesworth, jos sinä todella rakastat minua, nyt olisi hyvä hetki todistaa se!"hän huudahti ääni väristen. Nyt William kääntyi. Catherine kohotti uhmakkaana leukaansa. Hän tiesi näyttävänsä kamalalta. Hiukset pörröttivät sotkuisina, kasvot olivat kalvakat, silmät punoittivat polttelevista kyynelistä ja pyöristynyt vatsa erottui löysästä yöpaidasta huolimatta.

"Katso minua. Katso oikein kunnolla! Näetpä minkälaisen vaimoksesi otit!"Catherine uhosi mielessään. Williamin huulille levisi kuitenkin Catherinen ihmeeksi hellä hymy. Mies levitti kätensä ja Catherine syöksyi lujaan halaukseen. Hän painautui vasten miehen rintaa, tunsi käsien hyväilevän hänen selkäänsä ja hiuksiaan.

"Saanhan minäkin anteeksi?"William kuiskasi hänen korvaansa.

"Tietenkin saat! Olemme mekin mahdottomia",Catherine huokaisi kyyneltensä lomasta.

Nuori ja kaunis Fidelia (kyllä vain, luit oikein!)

Nuori mustalaisnainen istuskeli leirin liepeillä ja nojasi selkäänsä vanhan kaatuneen kelon runkoon. Kauempana leirinuotion loimussa istui kumaraisia nauravia hahmoja. Nuotiosta singahtelevat kipinät ja kitaran surumieliset soinnut täyttivät ilman.

"Fidelia!"

Nuori nainen käänsi päätään. Nuotion luona istuva mies viittoili häntä luokseen.

"Tule tanssimaan, Fidelia",mies pyysi pilke silmissään. Toinen vanhempi mies näppäili kitarastaan uusia sointuja.

"Kohta!"nuori nainen hymyili ja kääntyi jälleen katselemaan hiljakseen tuulessa huojuvia puiden latvoja ja tähtikirkasta taivasta. Kohta hän kuuli vanhan ja ryppyisen naisen istuvan ähisten viereensä.

"Mitä mietit, tyttö? Tuo hymy huulillasi ei lupaa hyvää",vanhus raakkui epäillen. Fidelia käänsi loistavat kasvonsa vanhan naisen puoleen.

"Kenen mailla me olemme, Mama?"hän kysyi välittämättä vanhuksen pistävästä ja läpitunkevasta katseesta, jota tarkkasi hänen kasvojaan herkeämättä.

"Linnan mailla. Sen vanhan kivirotiskon, joka kohoaa yksinäisyydessään tuolla mäen harjalla",vanhus kertoi.

"Ehkä näin sitten tänään itse linnanherran",Fidelia huokaisi toiveikkaana. Vanhuksen utelias katse muuttui suorastaan kärkkääksi.

"Linnaherran?"hän toisti. Fidelian huulet kaartuivat lempeään hymyyn ja tummiin, avoimiin silmiin syttyi kaukainen katse.

"Kuljeskelin leirin teinoilla tänään iltapäivästä ja ehdin laajan niityn reunaan, kun kuulin jonkun tulevan. Ehdin juuri piiloutua puiden lomaan, ja silloin näin hänet. Mies ratsasti kiiltävällä mustalla hevosellaan niityn poikki. Voi Mama, olisitpa nähnyt hänet! Hän olisi saanut veren kohisemaan jopa sinun kuivuneissa suonissasi."

Vanha nainen näytti epäilevältä.

"Tiedä tuota. Vain nuori antiikin jumala saisi minun vereni enää liikkeelle",hän mutisi käheästi.

"Mama, hän kävi kyllä jumalasta!"

Vanhuksen ilme koveni nuoren naisen innosta hehkuvien kasvojen edessä.

"Sinun on parasta rientää tanssimaan ja unohtaa se miekkonen",hän neuvoi vakavana. Fidelia nosti itsepäisesti leukaansa.

"Mama..."

"Menes nyt!"vanhus sähähti kuin äkäinen kissa. Fidelia huokaisi ja nousi nöyränä seisomaan.

"Voit käskea minut tanssimaan, mutta luuletko todella, että voit käskea minua unohtamaan hänet",hän uhosi silmät ivallisina leiskuen.

"Fidelia...!"

Nuori nainen riensi pois ennen kuin vanhus sai sanottua sanottavansa. Tämä jäi katselemaan, kuinka miesten vislaukset ja kitaran soinnit tervehtivät paikalle juossutta naista. Fidelia nakkasi värikkään huivin harteiltaan ja otti muutaman askeleen keinuttaen lannettaan. Hänen ranteittensa korut helisivät ja kimmeltelivät nuotion loimussa. Mustat hiukset laskeutuivat laineikkaina selkään, ja silmät hehkuivat kiihkeinä kauniista, tummista kasvoista. Sen jälkeen hän lähti sulavaan tanssiin kiertäen leirinuotiota. Solakka hahmo piirtyi tummana vasten rätiseviä liekkejä, yhtä notkeana ja palavana. Vanha nainen rypisti kulmiaan. Nuori Fidelia saisi viekoiteltua vaikka kymmenen linnanherraa, jos hänen mielensä tekisi. Tämä ei luvannut hyvää, ei laisinkaan.

Kauhukuvia

Catherine ratsasti kellastuneiden saniaisten kansoittaman notkelman läpi. Matalalle taivaanrantaan painunut aurinko langetti viimeisiä säteitään syksyn väreissä hehkuvan metsän siimekseen. Catherine nautti lämpimän valon tunnusta kasvoillaan. Kohta tuo valo painuisi mailleen ja lämpö häviäisi koko kylmäksi talveksi. Catherine hytisi ajatellessaan koleita, vetoisia käytäviä ja jääkukkasten peittämiä ikkunaruutuja. Hän kehotti ratsuaan kiristämään tahtiaan kuin karistaakseen ajatuksen mielestään. Silloin hän huomasi pikkutyön, joka hyppäsi keveästi helmat hulmahtaen oksalta alas saniaisten joukkoon. Sofie kääntyi kääntyi kiharat palmahtaen ja hymyili Catherinelle, joka liukui alas satulasta ja käveli tytön luokse. Ennen kuin hän ehti vetäistä Sofien halaukseen, tyttö ryntäsi juoksuun.

"Sofie odota!"Catherine huusi nauraen ja riensi tytön jälkeen. Sofien vikkelä hahmo puikkelehti puiden lomassa, ryömi kaatuneiden puiden ali ja hyppi maasta työntyvien juurien ja sammaloituneiden kivien ylitse. Catherine yritti pysytellä tytön perässä, mutta hänen helmansa takertuivat puiden oksiin ja repeilivät hänen riuhtoessaan itseään eteenpäin. Sofien pikkuinen hahmo katosi hiljalleen puiden lomaan. Catherine yritti epätoivoisesti pitää pikkutytön näkyvissään. Hän kompastui kuitenkin juurakkoon ja kaatui polvilleen maahan. Kompuroidessaan ylös hän tunsi vahvat kädet, jotka tarttuivat häntä vyötäisiltä. Hän käännähti ja näki Joen. Nuoren, nauravan, komeakasvoisen Joen, jonka huulilla karehti hymy ja jonka silmissä välkkyi veitikkamainen pilke. Catherine kietaisi kätensä miehen harteille ja salli tämän nostaa itsensä syliin. Hän laski päänsä lepäämään vasten Joen olkaa ja haistoi tutun kuivien heinien ja hevosten tuoksun. Catherine hymyili itsekseen ja nosti päänsä kohdatakseen Joen hymyilevät kasvot, mutta huomasikin tuijottavansa suoraan Gabrielin ilmeettömiin silmiin.

"Gabriela antoi lapsen pois",Gabriel tokaisi. Hänen äänensä oli välinpitämätön, soinniton. Catherine pyristeli irti Gabrielin halauksesta. Miehen kädet olivat hyiset, suorastaan jääkylmät.

"Lapsi kuoli",Gabriel sanoi. Catherine puisti päätään.

"Ei Gabriel, sinä tiedät, että lapsi ei kuollut. Sinähän näit hänet."

Gabriel kallisti päätään.

"Ei Catherine. Ei Gabrielan lapsi, vaan sinun lapsesi."

Catherine tuijotti Gabrielia epäuskoisena.

"Eihän hän ole vielä edes syntynyt!"hän huudahti hädissään.

"Se on kuollut",oli kaikki, mitä Gabriel siihen sanoi. Catherine puisti jälleen päätään ja kääntyi rynnätäkseen pois Gabrielin läpitunkevan, kylmän katseen alta, mutta näkikin Sofien. Tyttö juoksi itkien häntä kohti. Hän levitti kätensä sulkeakseen Sofien halaukseen, mutta tämä juoksikin ohitse edes katsomatta Catherineen ja syöksähti nyyhkyttäen hänen takanaan seisseen miehen syliin. Catherine kääntyi. Hän näki miehen kietovan kätensä lohduttaen Sofien ympärille ja painavan suukon kiharaisille hiuksille. Sen jälkeen mies nosti katseensa Catherineen. Nuo komeat, kiharoiden kehystämät kasvot saivat Catherinen hymyilemään. Hän halusi kävellä Williamin luokse, mutta hänen jalkansa eivät liikahtaneetkaan. Hän kohotti kättään ja kurotti epätoivoisesti miestä kohden, mutta tämä ei tehnyt elettäkään. Katsoi vain Catherinea kylmästi harmailla silmillään, huulillaan ivallinen virnistys ja kädet kiedottuina Sofien ympärille. William kumartui, nosti nyyhkyttävän tytön syliinsä ja käänsi selkänsä

Catherinelle.

"William!"Catherine huusi epätoivoissaan, mutta mies ei kääntynyt katsomaan. Oli kuin ei olisi kuullutkaan, käveli vain poispäin kantaen Sofieta mukanaan. Catherine näki Sofien kasvot Williamin olan ylitse, vaan kasvot eivät olleetkaan Sofien. Ne olivat toisen pikkutytön. Sama tyttö seisoi kaikkien katseiden kohteena pelosta jäykkänä keskellä salonkia änkyttäen runoa, joka hänen oli määrä lausua pienelle kuulijajoukolleen. Catherine istui yleisön joukossa säälien tuota pikkutyttöä. Tämän heiveröistä olemusta, laihan varren päälle huonosti istuvaa mekkoa ja laajoja vihreitä silmiä, jotka näyttivät suhteettoman suurilta pieniin rumiin kasvoihin. Silmien ahdistunut, pelokas katse singahteli hätääntyneenä yleisön joukossa tuoden elävästi mieleen häkkiin teljetyn eläimen. Kaikki tunsivat sääliä tuota pikkutyttöä kohtaan. Osa päivitteli hiljaa itsekseen pikkuisen rumuutta. Ilkeimpien ja julmimpien huulilla karehti jopa vahingoniloinen, julma hymy. Catherine itse ei kyennyt enää katsomaan tyttöä, todistamaan tämän pelkoa ja epävarmuutta. Hän nousi paikaltaan kyyneleet silmissä poltellen ja puikkelehti tuolien lomasta salongin ovelle. Hän huomasi silmäkulmastaan jonkun toisenkin nousevan. Mies, hyväryhtinen ja voimakasharteinen, käveli pikkuisen tytön luokse ja keskeytti tämän onnettoman lausunnan laskemalla kädet hellästi tämän harteille.

"Catherine, kiitos sinulle. Tämä riittää varmasti tältä illalta."

Catherine säpsähti hereille. Hän räväytti silmänsä auki ja makasi hetken paikallaan kuunnellen kiihkeästi hakkaavaa sydäntään. Hiljaisessa pimeässä yössä se kuulosti korvia huumaavalta. Catherine kömpi istualleen täristen kuin kuumeinen. Hän tunsi lämpimät kyyneleet, jotka helmeilivät poskilla ja noruivat pitkin leukaa tipahdellen yöpaidan rinnukselle. William käänsi unissaan kylkeä hänen vieressään. Catherine katseli noita levollisia kasvoja ja tyynylle hajalleen levinneitä kiharoita. Miehe rintakehä nousi ja laski hitaasti syvien hengenvetojen tahtiin.

"Ei Catherine. Ei Gabrielan lapsi, vaan sinun lapsesi."

Catherine painoi yhä tärisevän kätensä pyöristyneelle vatsalleen.

"Se on kuollut."

Catherine puri huultaan ja istui pimeässä hyvän aikaa. Peitteet kahisivat, kun William käänsi uudestaan kylkeä.

Filosofiaa pyykkikorin äärellä

"Ei moni poika hänen laistaan, kai kohtaa milloinkaan. Kuin kastehelmet kirkkaat, on hällä katseessaan",lauleli Cathy haaveksien ja juoksutti lady Scarlettin mekon silkinviileää kangasta käsissään.

"Hänellä on kaikkea",Lora tuhahti katkeruutta äänessään.

"Kauniit kasvot, kauniita vaatteita, paljon rahaa ja monta ihailijaa",Fanny luetteli ja laski sormillaan.

"Kaikkea mitä meillä ei ole",Lora murahti. Neljä pyykkäriä silmäsivät nopeasti kuluneita vaateparsiaan, paljaita likaisia jalkojaan ja kylmiä työn kovettamia käsiään.

"Hänen käsillään ei ole tehty päivääkään työtä",virkkoi Cathy.

"Ei ainakaan pesty pyykkiä!"Lora julisti.

"Emme me rumia ole",Anniina huomautti yllättäen pyykkikorin luota. Kolme muuta kääntyivät katsomaan häneen ihmeissään.

"No, jos meidät pestäisiin, takkuiset hiuspehkomme kammattaisiin ja koristeltaisiin ja meidät puettaisiin kauniisiin kahiseviin leninkeihin, niin me kävisimme oikeista hienoista neideistä",Anniina puolusti väitettään. Fannyn kasvoille levisi haaveksiva hymy. Lora näytti epäilevältä. Cathy laski kasvonsa ja katseli tarkkaan sylissään lepäävän puvun laskoksia, kalliin kankaan pintaan lankeavia valoja ja varjoja.

"Ei Anniina. Ajatuksesi on kaunis, mutta me olemme pesussa kulumattomia pyykkäreitä",Lora huokaisi. "Ajatelkaa vaikka neiti Bonsdroffia. Hänen moitteetonta ryhtiään ja tyyntä, arvokasta olemustaan. Häntä me ihailemme ja kadehdimme, emme vain kalliita laninkejä, joita hän käyttää. Ei mekko tee tytöstä ladya."

Kaikki olivat tovin hiljaa tämän masentavan puheen jälkeen.

"Lora, sinä olet kyynisin ihminen, kenet tunnen",Fanny huokaisi lopulta särkien hiljaisuuden.

"Kaikki se on katoavaista",Cathy sanoi ontosti."Maallinen rikkaus ja omaisuus. Miettikää vaikka Mathia. Hänellä oli kaikki, kokonainen linna ja valtakunta, kaivoksittain jalokiviä, enemmän kuin pienet päämme kykenevät edes kuvittelemaan. Ja yhtäkkiä hänellä ei ollut enää mitään."

Cathy levitteli käsiään.

"En ikinä pitänyt Mathista",Lora totesi.

"Puhut kuin hän olisi kuollut",Cathy huomautti järkyttyneenä. Lora kohautti vähättelevästi harteitaan kuin sanoen: "Sama se minulle."

"Minusta hän sopii paremmin talleille kuin salonkeihin",Anniina mietti ääneen.

"Kuinka niin?"Fanny ihmetteli mielessään kuva Mathista salongin kultaisessa loisteessa.

"En tiedä. Tuntuu vain siltä."

"Ehkä Anniina on oikeassa, mutta minä luulen, että Math ei ole jäämässä talleille. Hän lähtee",Cathy tiesi. Kolme muuta katsahtivat häneen hämmästyneinä.

"Älä sano tuota Margarethille",Lora tokaisi.

"Kuinka niin lähtee?"Fanny huudahti kalveneena yhtä värittömäksi kuin kädessään pitelemä norsunluunvalkea alushame.

"Rauhoitu Fanny! Se oli vain arvailua",Cathy huudahti ja tarttui ystäväänsä tyynnytellen harteista.

"Niinpä! Yhtä hyvin minä voisin ennustaa, että joku päivä sir Walter saa kyllikseen pekonista",Anniina sanoi.

"Huono vertaus, Anniina",Lora naurahti pilkallisesti. "Math voisi lähteä tästä Linnasta vaikka sata kertaa, mutta koskaan ei tule sitä päivää, jona sir Walter saisi kyllikseen pekonista."

Vanhoja Ystäviä (huom. William, vain ystäviä!)

Hyinen viima löi vasten Catherinea, repi hänen hiuksiaan ja vaatteitaan, riisti tunnon poskista ja ohjaksia puristavista paljaista käsistä. Rapa roiskui hevosen kavioiden iskiessä vasten kuraista maata. Jäinen tihku piiskasi ratsastajaa, joka vihan voimalla löi kannat hevosen kylkiin kannustaen sen entistä hurjempaan vauhtiin. Ratsu loikkasi leveän ojan ylitse ja kiisi poikki luonnonniityn, jonka kellastuneet heinänkorret öiden halla oli painanut lakoon. Catherine näki silmäkulmastaan kaukana puidenlatvojen yläpuolella vilauksen Linnan kunnioitusta herättävästä hahmosta, jonka Catherine tapasi mieltää kodikseen. Tällä hetkellä se kuitenkin merkitsi hänelle vain vankilaa. Juorujen ja teeskentelyn, epäilyn ja kateuden, mustasukkaisuuden ja vihan silmitöntä häkkiä, josta herttuatar pyristeli vapauteen. Hän janosi vauhtia, halusi päihtyä sen huumasta ja unohtaa kaiken muun. Silloin Catherine tunsi yhtäkkiä heikotuksen tunteen, joka iski häneen varoittamatta. Hän joutui kiskaisemaan voimiensa takaa ohjaksista, jotta sai korskuvan ratsunsa seisahtumaan. Catherine liukui alas satulasta suoraan polvilleen märkään maahan. Hänen päässään pyöri, ja ympäröivä syksyinen metsä hävisi kaiken nielevän huimauksen sieltä.

"Rouva Middlesworth?"

Kädet tarttuivat Catherinen harteisiin ja estivät häntä valahtamasta hervottomana pitkäkseen märkään maahan. Catherine ponnisteli pysyäkseen tajuissaan.

"Catherine?"

Ääni värähti huolestuneena. Catherine hengitti syvään ja kohotti aavistuksen päätään. Huimaus hälveni hiljalleen jättäen jälkeensä tykyttävän sydämen ja kuvottavan pahoinvoinnin. Catherine painoi käden tunnustellen jo aavistuksen pyöristyneelle vatsalleen.

"Catherine? Kuuletko sinä minua?"

Nyt Catherine tunnisti äänen. Hän käänsi päätään kohdatakseen viereensä polvistuneen Joen huolesta tummuneen katseen.

"Kuulen minä",hän henkäisi hiljaa. Joen olemus rentoutui huojentuneena, mutta vahva ota Catherinen harteista ei kuitenkaan hellennyt.

"Et saisi ratsastaa tuolla tavoin kun..."Joe vaikeni ja vilkaisi merkitsevästi Catherinen vatsanseutua. Nainen tunsi punastuvansa.

"Minä tiedän sen. Minun oli vain pakko selvittää ajatuksiani",hän puolustautui.

"Olisit voinut pudota satulasta",Joe huomautti ankarasti. Catherine pakotti kiristyneille valkeille huulilleen hymyn.

"En minä ole koskaan pudonnut. Enkä tule putoamaankaan. Muistathan?"

Nyt Joekin hymyili aavistuksen.

"Oliko teillä riitaa? Et sinä muuten ratsataisi täällä kuin järkensä menettänyt."

"Minulla ja Williamilla vai? No voi kyllä!"

Catherine odotti tuskastuneena, että Joe olisi udellut riidan syytä. Mies ei kuitenkaan tehnyt niin. Hän tyytyi vain nyökkäämään ja puristamaan Catherinen harteita lohduttaen.

"Minä mietin joskus, oliko minun sittenkään viisasta mennä naimisiin hänen kanssaan",Catherine huokaisi hiljaa.

"Avioliitoissa on vaikeita aikoja. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että kiristävää solmua ei saisi auki. Kohta kaikki on taas paremmin",Joe lohdutti. Catherine puisti päätään.

"Ei Joe, tämä liitto on ollut kireä umpisolmu alusta alkaen. Vähän väliä se höltyy, mutta sen jälkeen taas kiristyy entistä kireämmälle. Ja se tekee aina entistä kipeämpää."

Catherine sävähti kuin ruumiillisesta kivusta. Joe kiersi kätensä lohduttaen kylmästä hytisevän naisen ympärille.

"Minun olisi pitänyt lähteä mukaasi silloin, vaikka sinä kielsit. Kaikki voisi olla nyt hyvin toisin",Catherine mutisi.

"Ei sinun pidä arvailla tuollaista",Joe huokaisi raskaasti.

"Et sinä tiedä, miltä minusta tuntuu!"Catherine huudahti vihaisena. Hän tunsi kyynelten polttelevan silmissään.

"En minä tiedäkään",Joe myönsi tyynnytellen."En minä osaa kuin arvailla, miltä sinusta tuntuu. En minä voi löytää sanoja, joilla lohduttaa sinua. Kaikki mitä minä pystyn sanomaan on, että on hyödytöntä murehtia menneisyyttä. Sinä selviydyit siitä, Catherine. Tulevaisuuteen sinuun on katsottava. Nuo sanat ovat niin käytettyjä ja kuluneita, että ne kuulostavat naurettavilta jopa omissa korvissani. Niin se kuitenkin on."

Catherine nosti päätään ja katseli Joeta tarkkaan. Nuo kasvot olivat olleet hänelle joskus niin tutut ja turvalliset, nykyään ne näyttivät ajoittain täysin vierailta. Nyt hän saattoi kuitenkin erottaa häivähdyksen siitä nuoresta elämänjanoisesta miehestä, jota hän oli rakastanut vuosia sitten. Ja joka oli rakastanut häntä.

"Niinkö?"Catherine kysyi heikosti. Joe nyökkäsi. Catherine ei sanonut enää mitään. Hän vain painoi päänsä Joen olkaa vasten samoin, kuin oli tehnyt vuosia sitten. Joessa oli jotain tuttua ja lohdullista, mutta Catherine huomasi tuntevansa syyllisyyttä. Hän pelkäsi omia tunteitaan. Catherine ei kuitenkaan löytänyt etsimälläkään itsestään mitään rakkauden kaltaista tätä miestä kohtaan. Hän toivoi vain ja ainoastaan saavansa olla Joen lähellä ja lohdutettavana. Hänen ei tarvinnut esittää Joelle vahvaa kuten kaikille muille. Hän sai olla niin haavoittuvainen, heikko ja säälittävä kuin hänestä ikimaailmassa tuntui. Catherine tunsi silti olevansa levoton ja varuillaan. Hän pelkäsi, että joku näkisi heidät nyt, kun hän oli tällä tavoin käpertynyt Joen syliin. Catherine sävähti jo yksin ajatusta, mikä sai Joen silittämään lohdutellen hänen selkäänsä. Catherine puristi silmänsä tiukasti kiinni. Kaikki oli tuomittu tuhoon, jos William saisi tietää. Hän ei kuitenkaan saisi miestään ymmärtämään.

Delhin Yöelämää

Math katseli kuvaansa halkeilleesta peilistä. Hän tiesi etäisesti muuttuneensa, muuttuneensa hyvin paljon. Hintelä, pyöreäkasvoinen ja kalpea poika tuntui todella kaukaiselta ajatukselta. Ruumiillinen työ ja Intian armoton paahde olivat ruotineet häntä säälimättä. Nyt peilistä katseli aikuinen mies. Kavenneet kasvot olivat päivänpaahtamat, takkuinen hiusraja kiilteli märkänä hiestä. Ahavoituneet hartiat, jotka piirtyivät kosteana ihoon liimautuneen paidan alta, olivat jäntevät ja voimakkaat.

"Math! Ootkos sä täällä?"

Math käänsi selkänsä kuvajaiselleen juuri, kun Luke kävi sisään kasvoillaan niille ominainen ivallinen virne, joka kavensi hänen mustat silmänsä ja piirsi kasvoihin ovelan juonteen.

"Ja vielä nuo kamppeet päällä?"ihmetteli Jason, joka silmäsi Luken olan yli Mathin saappaita ja armeijan housuja.

"Mitä nyt? Teillä on jotain mielessänne",aavisteli Math.

"Minä järjestelin hieman asioita, eikä meitä kolmea kaipailla tänä iltana täällä",Luke selitti. Math rypisti kulmiaan. Lukella oli ihmeellinen taito osata "järjestelle asioita" omaksi edukseen.

"Onko sinulla suunnitelmia?"Math halusi tietää.

"Suunnitelmia? Kyllä vain, veliseni. Me lähdemme tutustumaan Delhin yöelämän sykkeeseen. Minulla on mielessä eräs tietty paikka."

Luken mustat silmät välkähtivät malttamattomina ja ohuille huulille levisi hymy, joka sai Mathin jostain syystä aavistuksen varuilleen.

Luke vetäisi ohitseen kulkevan värikkäisiin kankaisiin pukeutuneen tytön luokseen.
"Kolme juomaa",hän käski ja nosti kolme sormea pystyyn. Tyttö nyökkäsi korvarenkaat helähtäen ja jatkoi matkaansa. Luke kääntyi Mathin ja Jasonin puoleen. Hänen tumma tukkansa kiilteli himmeässä valossa, kapeilla huulilla karehti voitokas hymy.
"Enkös sanonut, että tämä on viihtyisämpi kuin rykmentin haisevat teltat?"hän virnisti.
"Hän on upea",Jason henkäisi hurmioitunut katse nuoressa tummassa tyttössä, joka heilutteli lanteitaan hiljaisen soiton tahtiin savuisen huoneen toisella puolen. Luke käänsi nauravat silmänsä Mathiin.
"Onhan tämä vaihtelua",Math myönsi hymyillen.
"Odotas, niin minä anan sinulle kohta lisää vaihtelua",lupasi Luke ja kumartui kaivamaan taskujaan. Tyttö kävi tuomassa juomat. Math kiitti häntä, sillä Luke oli keskittynyt kaivelemaan taskujaan ja tanssijatyttö oli vanginnut Jasonin huomion täysin. Tyttö hymyili Mathille. Tummista  ripsistä lankesivat poskille pitkät varjot. Hän sanoi Mathille hindiksi jotain, mitä mies ei tietenkään voinut ymmärtää. Näin ollen Math tyytyi hymyilemään pahoitellen, ja tytön laajat, tummat silmät nauroivat hänen ilmelleen. Seuraavassa hetkessä hän oli hävinnyt ilmassa pyörteilevän savun, Intian tukahduttavan kuumuuden ja tilassa liikuskelevien ihmisten joukkoon.
"Nyt miehet tahdon, että kokeilette jotain uutta",Luke ilmoitti ja nakkasi pöydälle kaksi paperiin käärittyä savuketta. Jason onnistui vaivoin irrottamaan katseensa tanssijatytöstä.
"Mitä nuo ovat?"hän ihmetteli, poimi yhden sätkistä sormiinsa ja haistoi sitä. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.
"Kannabista!"hän huudahti. Luken silmät välkähtivät kujeellisesti. Hän pyöritteli sormissaan kolmatta  sätkää, vei sen huulilleen ja sytytti sen.
"No koettakaa",hän kannusti ja vetäisi sauhut omastaan. Math nappasi savukkeen pöydältä ja haistoi sitä kuin varmistaakseen asian.
"Oletko polttanut näitä ennenkin?"Jason tiedusteli epäluuloisena. Luke nauroi sydämellisesti ja puhalsi  suustaan savurenkaita.
"Tietenkin. Luottakaa minuun."
Math raapaisi tulitikun ja sytytti savukkeen. Hän imaisi siitä varovasti ja yskähti muutaman kerran. Luke hykerteli ilkikurisesti. Jason näytti yhä epäilevältä.
"Kokeile! Ei siihen kuole",Luke kehotti ja tyrkkäsi tulitikkuaskin Jasonille, joka katseli Mathia kuin odottaen jotain. Math huomasi tuijotuksen, vetäisi keuhkonsa täyteen savua ja kohautti olkiaan.
"Ei hullumpaa",hän virkkoi. Jason sytytti rohkaistuneena omansa. Math otti mukavamman asennon tuolissaan ja poltteli savukettaan hiljalleen. Vähitellen rento, raukea tunne levisi jokaiseen lihakseen.  Se oli erilaista. Turruttavampaa kuin oikein väkevä humala. Tälläista Math oli etsinyt. Pakotietä. Ja nyt hän oli sen löytänyt. Math tunsi voitonriemuisen hymyn leviävän huulilleen. Tämä oli nopeampaa ja vaivattomampaa kuin juominen. Ja kokonaisvaltaisempaa. Hän pakeni yhä kauemmaksi sen luota, mitä hän ei halunnut ajatella tai muistaa. Math naurahti ääneen. Kaikki oli oikeastaan hirveän huvittavaa.