Nuori ja kaunis Fidelia (kyllä vain, luit oikein!)

Nuori mustalaisnainen istuskeli leirin liepeillä ja nojasi selkäänsä vanhan kaatuneen kelon runkoon. Kauempana leirinuotion loimussa istui kumaraisia nauravia hahmoja. Nuotiosta singahtelevat kipinät ja kitaran surumieliset soinnut täyttivät ilman.

"Fidelia!"

Nuori nainen käänsi päätään. Nuotion luona istuva mies viittoili häntä luokseen.

"Tule tanssimaan, Fidelia",mies pyysi pilke silmissään. Toinen vanhempi mies näppäili kitarastaan uusia sointuja.

"Kohta!"nuori nainen hymyili ja kääntyi jälleen katselemaan hiljakseen tuulessa huojuvia puiden latvoja ja tähtikirkasta taivasta. Kohta hän kuuli vanhan ja ryppyisen naisen istuvan ähisten viereensä.

"Mitä mietit, tyttö? Tuo hymy huulillasi ei lupaa hyvää",vanhus raakkui epäillen. Fidelia käänsi loistavat kasvonsa vanhan naisen puoleen.

"Kenen mailla me olemme, Mama?"hän kysyi välittämättä vanhuksen pistävästä ja läpitunkevasta katseesta, jota tarkkasi hänen kasvojaan herkeämättä.

"Linnan mailla. Sen vanhan kivirotiskon, joka kohoaa yksinäisyydessään tuolla mäen harjalla",vanhus kertoi.

"Ehkä näin sitten tänään itse linnanherran",Fidelia huokaisi toiveikkaana. Vanhuksen utelias katse muuttui suorastaan kärkkääksi.

"Linnaherran?"hän toisti. Fidelian huulet kaartuivat lempeään hymyyn ja tummiin, avoimiin silmiin syttyi kaukainen katse.

"Kuljeskelin leirin teinoilla tänään iltapäivästä ja ehdin laajan niityn reunaan, kun kuulin jonkun tulevan. Ehdin juuri piiloutua puiden lomaan, ja silloin näin hänet. Mies ratsasti kiiltävällä mustalla hevosellaan niityn poikki. Voi Mama, olisitpa nähnyt hänet! Hän olisi saanut veren kohisemaan jopa sinun kuivuneissa suonissasi."

Vanha nainen näytti epäilevältä.

"Tiedä tuota. Vain nuori antiikin jumala saisi minun vereni enää liikkeelle",hän mutisi käheästi.

"Mama, hän kävi kyllä jumalasta!"

Vanhuksen ilme koveni nuoren naisen innosta hehkuvien kasvojen edessä.

"Sinun on parasta rientää tanssimaan ja unohtaa se miekkonen",hän neuvoi vakavana. Fidelia nosti itsepäisesti leukaansa.

"Mama..."

"Menes nyt!"vanhus sähähti kuin äkäinen kissa. Fidelia huokaisi ja nousi nöyränä seisomaan.

"Voit käskea minut tanssimaan, mutta luuletko todella, että voit käskea minua unohtamaan hänet",hän uhosi silmät ivallisina leiskuen.

"Fidelia...!"

Nuori nainen riensi pois ennen kuin vanhus sai sanottua sanottavansa. Tämä jäi katselemaan, kuinka miesten vislaukset ja kitaran soinnit tervehtivät paikalle juossutta naista. Fidelia nakkasi värikkään huivin harteiltaan ja otti muutaman askeleen keinuttaen lannettaan. Hänen ranteittensa korut helisivät ja kimmeltelivät nuotion loimussa. Mustat hiukset laskeutuivat laineikkaina selkään, ja silmät hehkuivat kiihkeinä kauniista, tummista kasvoista. Sen jälkeen hän lähti sulavaan tanssiin kiertäen leirinuotiota. Solakka hahmo piirtyi tummana vasten rätiseviä liekkejä, yhtä notkeana ja palavana. Vanha nainen rypisti kulmiaan. Nuori Fidelia saisi viekoiteltua vaikka kymmenen linnanherraa, jos hänen mielensä tekisi. Tämä ei luvannut hyvää, ei laisinkaan.

Kauhukuvia

Catherine ratsasti kellastuneiden saniaisten kansoittaman notkelman läpi. Matalalle taivaanrantaan painunut aurinko langetti viimeisiä säteitään syksyn väreissä hehkuvan metsän siimekseen. Catherine nautti lämpimän valon tunnusta kasvoillaan. Kohta tuo valo painuisi mailleen ja lämpö häviäisi koko kylmäksi talveksi. Catherine hytisi ajatellessaan koleita, vetoisia käytäviä ja jääkukkasten peittämiä ikkunaruutuja. Hän kehotti ratsuaan kiristämään tahtiaan kuin karistaakseen ajatuksen mielestään. Silloin hän huomasi pikkutyön, joka hyppäsi keveästi helmat hulmahtaen oksalta alas saniaisten joukkoon. Sofie kääntyi kääntyi kiharat palmahtaen ja hymyili Catherinelle, joka liukui alas satulasta ja käveli tytön luokse. Ennen kuin hän ehti vetäistä Sofien halaukseen, tyttö ryntäsi juoksuun.

"Sofie odota!"Catherine huusi nauraen ja riensi tytön jälkeen. Sofien vikkelä hahmo puikkelehti puiden lomassa, ryömi kaatuneiden puiden ali ja hyppi maasta työntyvien juurien ja sammaloituneiden kivien ylitse. Catherine yritti pysytellä tytön perässä, mutta hänen helmansa takertuivat puiden oksiin ja repeilivät hänen riuhtoessaan itseään eteenpäin. Sofien pikkuinen hahmo katosi hiljalleen puiden lomaan. Catherine yritti epätoivoisesti pitää pikkutytön näkyvissään. Hän kompastui kuitenkin juurakkoon ja kaatui polvilleen maahan. Kompuroidessaan ylös hän tunsi vahvat kädet, jotka tarttuivat häntä vyötäisiltä. Hän käännähti ja näki Joen. Nuoren, nauravan, komeakasvoisen Joen, jonka huulilla karehti hymy ja jonka silmissä välkkyi veitikkamainen pilke. Catherine kietaisi kätensä miehen harteille ja salli tämän nostaa itsensä syliin. Hän laski päänsä lepäämään vasten Joen olkaa ja haistoi tutun kuivien heinien ja hevosten tuoksun. Catherine hymyili itsekseen ja nosti päänsä kohdatakseen Joen hymyilevät kasvot, mutta huomasikin tuijottavansa suoraan Gabrielin ilmeettömiin silmiin.

"Gabriela antoi lapsen pois",Gabriel tokaisi. Hänen äänensä oli välinpitämätön, soinniton. Catherine pyristeli irti Gabrielin halauksesta. Miehen kädet olivat hyiset, suorastaan jääkylmät.

"Lapsi kuoli",Gabriel sanoi. Catherine puisti päätään.

"Ei Gabriel, sinä tiedät, että lapsi ei kuollut. Sinähän näit hänet."

Gabriel kallisti päätään.

"Ei Catherine. Ei Gabrielan lapsi, vaan sinun lapsesi."

Catherine tuijotti Gabrielia epäuskoisena.

"Eihän hän ole vielä edes syntynyt!"hän huudahti hädissään.

"Se on kuollut",oli kaikki, mitä Gabriel siihen sanoi. Catherine puisti jälleen päätään ja kääntyi rynnätäkseen pois Gabrielin läpitunkevan, kylmän katseen alta, mutta näkikin Sofien. Tyttö juoksi itkien häntä kohti. Hän levitti kätensä sulkeakseen Sofien halaukseen, mutta tämä juoksikin ohitse edes katsomatta Catherineen ja syöksähti nyyhkyttäen hänen takanaan seisseen miehen syliin. Catherine kääntyi. Hän näki miehen kietovan kätensä lohduttaen Sofien ympärille ja painavan suukon kiharaisille hiuksille. Sen jälkeen mies nosti katseensa Catherineen. Nuo komeat, kiharoiden kehystämät kasvot saivat Catherinen hymyilemään. Hän halusi kävellä Williamin luokse, mutta hänen jalkansa eivät liikahtaneetkaan. Hän kohotti kättään ja kurotti epätoivoisesti miestä kohden, mutta tämä ei tehnyt elettäkään. Katsoi vain Catherinea kylmästi harmailla silmillään, huulillaan ivallinen virnistys ja kädet kiedottuina Sofien ympärille. William kumartui, nosti nyyhkyttävän tytön syliinsä ja käänsi selkänsä

Catherinelle.

"William!"Catherine huusi epätoivoissaan, mutta mies ei kääntynyt katsomaan. Oli kuin ei olisi kuullutkaan, käveli vain poispäin kantaen Sofieta mukanaan. Catherine näki Sofien kasvot Williamin olan ylitse, vaan kasvot eivät olleetkaan Sofien. Ne olivat toisen pikkutytön. Sama tyttö seisoi kaikkien katseiden kohteena pelosta jäykkänä keskellä salonkia änkyttäen runoa, joka hänen oli määrä lausua pienelle kuulijajoukolleen. Catherine istui yleisön joukossa säälien tuota pikkutyttöä. Tämän heiveröistä olemusta, laihan varren päälle huonosti istuvaa mekkoa ja laajoja vihreitä silmiä, jotka näyttivät suhteettoman suurilta pieniin rumiin kasvoihin. Silmien ahdistunut, pelokas katse singahteli hätääntyneenä yleisön joukossa tuoden elävästi mieleen häkkiin teljetyn eläimen. Kaikki tunsivat sääliä tuota pikkutyttöä kohtaan. Osa päivitteli hiljaa itsekseen pikkuisen rumuutta. Ilkeimpien ja julmimpien huulilla karehti jopa vahingoniloinen, julma hymy. Catherine itse ei kyennyt enää katsomaan tyttöä, todistamaan tämän pelkoa ja epävarmuutta. Hän nousi paikaltaan kyyneleet silmissä poltellen ja puikkelehti tuolien lomasta salongin ovelle. Hän huomasi silmäkulmastaan jonkun toisenkin nousevan. Mies, hyväryhtinen ja voimakasharteinen, käveli pikkuisen tytön luokse ja keskeytti tämän onnettoman lausunnan laskemalla kädet hellästi tämän harteille.

"Catherine, kiitos sinulle. Tämä riittää varmasti tältä illalta."

Catherine säpsähti hereille. Hän räväytti silmänsä auki ja makasi hetken paikallaan kuunnellen kiihkeästi hakkaavaa sydäntään. Hiljaisessa pimeässä yössä se kuulosti korvia huumaavalta. Catherine kömpi istualleen täristen kuin kuumeinen. Hän tunsi lämpimät kyyneleet, jotka helmeilivät poskilla ja noruivat pitkin leukaa tipahdellen yöpaidan rinnukselle. William käänsi unissaan kylkeä hänen vieressään. Catherine katseli noita levollisia kasvoja ja tyynylle hajalleen levinneitä kiharoita. Miehe rintakehä nousi ja laski hitaasti syvien hengenvetojen tahtiin.

"Ei Catherine. Ei Gabrielan lapsi, vaan sinun lapsesi."

Catherine painoi yhä tärisevän kätensä pyöristyneelle vatsalleen.

"Se on kuollut."

Catherine puri huultaan ja istui pimeässä hyvän aikaa. Peitteet kahisivat, kun William käänsi uudestaan kylkeä.

Filosofiaa pyykkikorin äärellä

"Ei moni poika hänen laistaan, kai kohtaa milloinkaan. Kuin kastehelmet kirkkaat, on hällä katseessaan",lauleli Cathy haaveksien ja juoksutti lady Scarlettin mekon silkinviileää kangasta käsissään.

"Hänellä on kaikkea",Lora tuhahti katkeruutta äänessään.

"Kauniit kasvot, kauniita vaatteita, paljon rahaa ja monta ihailijaa",Fanny luetteli ja laski sormillaan.

"Kaikkea mitä meillä ei ole",Lora murahti. Neljä pyykkäriä silmäsivät nopeasti kuluneita vaateparsiaan, paljaita likaisia jalkojaan ja kylmiä työn kovettamia käsiään.

"Hänen käsillään ei ole tehty päivääkään työtä",virkkoi Cathy.

"Ei ainakaan pesty pyykkiä!"Lora julisti.

"Emme me rumia ole",Anniina huomautti yllättäen pyykkikorin luota. Kolme muuta kääntyivät katsomaan häneen ihmeissään.

"No, jos meidät pestäisiin, takkuiset hiuspehkomme kammattaisiin ja koristeltaisiin ja meidät puettaisiin kauniisiin kahiseviin leninkeihin, niin me kävisimme oikeista hienoista neideistä",Anniina puolusti väitettään. Fannyn kasvoille levisi haaveksiva hymy. Lora näytti epäilevältä. Cathy laski kasvonsa ja katseli tarkkaan sylissään lepäävän puvun laskoksia, kalliin kankaan pintaan lankeavia valoja ja varjoja.

"Ei Anniina. Ajatuksesi on kaunis, mutta me olemme pesussa kulumattomia pyykkäreitä",Lora huokaisi. "Ajatelkaa vaikka neiti Bonsdroffia. Hänen moitteetonta ryhtiään ja tyyntä, arvokasta olemustaan. Häntä me ihailemme ja kadehdimme, emme vain kalliita laninkejä, joita hän käyttää. Ei mekko tee tytöstä ladya."

Kaikki olivat tovin hiljaa tämän masentavan puheen jälkeen.

"Lora, sinä olet kyynisin ihminen, kenet tunnen",Fanny huokaisi lopulta särkien hiljaisuuden.

"Kaikki se on katoavaista",Cathy sanoi ontosti."Maallinen rikkaus ja omaisuus. Miettikää vaikka Mathia. Hänellä oli kaikki, kokonainen linna ja valtakunta, kaivoksittain jalokiviä, enemmän kuin pienet päämme kykenevät edes kuvittelemaan. Ja yhtäkkiä hänellä ei ollut enää mitään."

Cathy levitteli käsiään.

"En ikinä pitänyt Mathista",Lora totesi.

"Puhut kuin hän olisi kuollut",Cathy huomautti järkyttyneenä. Lora kohautti vähättelevästi harteitaan kuin sanoen: "Sama se minulle."

"Minusta hän sopii paremmin talleille kuin salonkeihin",Anniina mietti ääneen.

"Kuinka niin?"Fanny ihmetteli mielessään kuva Mathista salongin kultaisessa loisteessa.

"En tiedä. Tuntuu vain siltä."

"Ehkä Anniina on oikeassa, mutta minä luulen, että Math ei ole jäämässä talleille. Hän lähtee",Cathy tiesi. Kolme muuta katsahtivat häneen hämmästyneinä.

"Älä sano tuota Margarethille",Lora tokaisi.

"Kuinka niin lähtee?"Fanny huudahti kalveneena yhtä värittömäksi kuin kädessään pitelemä norsunluunvalkea alushame.

"Rauhoitu Fanny! Se oli vain arvailua",Cathy huudahti ja tarttui ystäväänsä tyynnytellen harteista.

"Niinpä! Yhtä hyvin minä voisin ennustaa, että joku päivä sir Walter saa kyllikseen pekonista",Anniina sanoi.

"Huono vertaus, Anniina",Lora naurahti pilkallisesti. "Math voisi lähteä tästä Linnasta vaikka sata kertaa, mutta koskaan ei tule sitä päivää, jona sir Walter saisi kyllikseen pekonista."

Vanhoja Ystäviä (huom. William, vain ystäviä!)

Hyinen viima löi vasten Catherinea, repi hänen hiuksiaan ja vaatteitaan, riisti tunnon poskista ja ohjaksia puristavista paljaista käsistä. Rapa roiskui hevosen kavioiden iskiessä vasten kuraista maata. Jäinen tihku piiskasi ratsastajaa, joka vihan voimalla löi kannat hevosen kylkiin kannustaen sen entistä hurjempaan vauhtiin. Ratsu loikkasi leveän ojan ylitse ja kiisi poikki luonnonniityn, jonka kellastuneet heinänkorret öiden halla oli painanut lakoon. Catherine näki silmäkulmastaan kaukana puidenlatvojen yläpuolella vilauksen Linnan kunnioitusta herättävästä hahmosta, jonka Catherine tapasi mieltää kodikseen. Tällä hetkellä se kuitenkin merkitsi hänelle vain vankilaa. Juorujen ja teeskentelyn, epäilyn ja kateuden, mustasukkaisuuden ja vihan silmitöntä häkkiä, josta herttuatar pyristeli vapauteen. Hän janosi vauhtia, halusi päihtyä sen huumasta ja unohtaa kaiken muun. Silloin Catherine tunsi yhtäkkiä heikotuksen tunteen, joka iski häneen varoittamatta. Hän joutui kiskaisemaan voimiensa takaa ohjaksista, jotta sai korskuvan ratsunsa seisahtumaan. Catherine liukui alas satulasta suoraan polvilleen märkään maahan. Hänen päässään pyöri, ja ympäröivä syksyinen metsä hävisi kaiken nielevän huimauksen sieltä.

"Rouva Middlesworth?"

Kädet tarttuivat Catherinen harteisiin ja estivät häntä valahtamasta hervottomana pitkäkseen märkään maahan. Catherine ponnisteli pysyäkseen tajuissaan.

"Catherine?"

Ääni värähti huolestuneena. Catherine hengitti syvään ja kohotti aavistuksen päätään. Huimaus hälveni hiljalleen jättäen jälkeensä tykyttävän sydämen ja kuvottavan pahoinvoinnin. Catherine painoi käden tunnustellen jo aavistuksen pyöristyneelle vatsalleen.

"Catherine? Kuuletko sinä minua?"

Nyt Catherine tunnisti äänen. Hän käänsi päätään kohdatakseen viereensä polvistuneen Joen huolesta tummuneen katseen.

"Kuulen minä",hän henkäisi hiljaa. Joen olemus rentoutui huojentuneena, mutta vahva ota Catherinen harteista ei kuitenkaan hellennyt.

"Et saisi ratsastaa tuolla tavoin kun..."Joe vaikeni ja vilkaisi merkitsevästi Catherinen vatsanseutua. Nainen tunsi punastuvansa.

"Minä tiedän sen. Minun oli vain pakko selvittää ajatuksiani",hän puolustautui.

"Olisit voinut pudota satulasta",Joe huomautti ankarasti. Catherine pakotti kiristyneille valkeille huulilleen hymyn.

"En minä ole koskaan pudonnut. Enkä tule putoamaankaan. Muistathan?"

Nyt Joekin hymyili aavistuksen.

"Oliko teillä riitaa? Et sinä muuten ratsataisi täällä kuin järkensä menettänyt."

"Minulla ja Williamilla vai? No voi kyllä!"

Catherine odotti tuskastuneena, että Joe olisi udellut riidan syytä. Mies ei kuitenkaan tehnyt niin. Hän tyytyi vain nyökkäämään ja puristamaan Catherinen harteita lohduttaen.

"Minä mietin joskus, oliko minun sittenkään viisasta mennä naimisiin hänen kanssaan",Catherine huokaisi hiljaa.

"Avioliitoissa on vaikeita aikoja. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että kiristävää solmua ei saisi auki. Kohta kaikki on taas paremmin",Joe lohdutti. Catherine puisti päätään.

"Ei Joe, tämä liitto on ollut kireä umpisolmu alusta alkaen. Vähän väliä se höltyy, mutta sen jälkeen taas kiristyy entistä kireämmälle. Ja se tekee aina entistä kipeämpää."

Catherine sävähti kuin ruumiillisesta kivusta. Joe kiersi kätensä lohduttaen kylmästä hytisevän naisen ympärille.

"Minun olisi pitänyt lähteä mukaasi silloin, vaikka sinä kielsit. Kaikki voisi olla nyt hyvin toisin",Catherine mutisi.

"Ei sinun pidä arvailla tuollaista",Joe huokaisi raskaasti.

"Et sinä tiedä, miltä minusta tuntuu!"Catherine huudahti vihaisena. Hän tunsi kyynelten polttelevan silmissään.

"En minä tiedäkään",Joe myönsi tyynnytellen."En minä osaa kuin arvailla, miltä sinusta tuntuu. En minä voi löytää sanoja, joilla lohduttaa sinua. Kaikki mitä minä pystyn sanomaan on, että on hyödytöntä murehtia menneisyyttä. Sinä selviydyit siitä, Catherine. Tulevaisuuteen sinuun on katsottava. Nuo sanat ovat niin käytettyjä ja kuluneita, että ne kuulostavat naurettavilta jopa omissa korvissani. Niin se kuitenkin on."

Catherine nosti päätään ja katseli Joeta tarkkaan. Nuo kasvot olivat olleet hänelle joskus niin tutut ja turvalliset, nykyään ne näyttivät ajoittain täysin vierailta. Nyt hän saattoi kuitenkin erottaa häivähdyksen siitä nuoresta elämänjanoisesta miehestä, jota hän oli rakastanut vuosia sitten. Ja joka oli rakastanut häntä.

"Niinkö?"Catherine kysyi heikosti. Joe nyökkäsi. Catherine ei sanonut enää mitään. Hän vain painoi päänsä Joen olkaa vasten samoin, kuin oli tehnyt vuosia sitten. Joessa oli jotain tuttua ja lohdullista, mutta Catherine huomasi tuntevansa syyllisyyttä. Hän pelkäsi omia tunteitaan. Catherine ei kuitenkaan löytänyt etsimälläkään itsestään mitään rakkauden kaltaista tätä miestä kohtaan. Hän toivoi vain ja ainoastaan saavansa olla Joen lähellä ja lohdutettavana. Hänen ei tarvinnut esittää Joelle vahvaa kuten kaikille muille. Hän sai olla niin haavoittuvainen, heikko ja säälittävä kuin hänestä ikimaailmassa tuntui. Catherine tunsi silti olevansa levoton ja varuillaan. Hän pelkäsi, että joku näkisi heidät nyt, kun hän oli tällä tavoin käpertynyt Joen syliin. Catherine sävähti jo yksin ajatusta, mikä sai Joen silittämään lohdutellen hänen selkäänsä. Catherine puristi silmänsä tiukasti kiinni. Kaikki oli tuomittu tuhoon, jos William saisi tietää. Hän ei kuitenkaan saisi miestään ymmärtämään.