Sitä saa miettiä

Hyvä Lukija, nyt on luvassa pieni kurkistus tulevaisuuteen.

Mies hypisteli sormissaan rukousnauhan helmeä ja mutisi puoliääneen rukousta. Kynttilän himmeä hehku loimotti huoneeseen langettaen seinille valojen ja varjojen leikin. Eloisa valo häilähteli myös miehen vakavilla kasvoilla ja kiilteli hänen mustissa hiuksissaan. Sysimusta sävy oli saanut harmaita suortuvia, ohimot ja leuan huolella siistitty parta olivat jo harmaat kuin tuhka. Miehen olemus oli kuitenkin yhä leveäharteinen ja voimakas, viidenkymmenen vuoden taakka ei ollut vielä tarpeeksi raskas painaakseen hänen hartioitaan kasaan. Valkea pellavainen paita korosti ihon ahavoitunutta pintaa, jonka pitkän kesän aurinko oli siihen painanut. Mies sai rukouksensa päätökseen, nousi kovalta lattialta ja teki ristinmerkin. Kumartuessaan laskemaan rukousnauhan pöydälle hän huomasi, että hänen rukoushetkellään oli ollut todistaja.

”Vera”,hän huokasi nähdessään pienen tytön, joka seisoi ovensuussa. Paljaat langanlaihat sääret pistivät esiin valkean helman alta. Laihoille harteille oli kiedottu paksu huivi. Kastanjanruskea kiharapilvi kehysti pieniä kasvoja.

”Saanko käydä sisään, sir?”pikkuinen tyttö pyysi.

”En kai voi jättää sinua ovensuuhunkaan seisomaan”,mies murahti nauraen. Vera asteli huoneeseen. Mies istahti vuoteelle ja taputti paikkaa vieressään. Tyttö kömpi siihen istumaan.

”Anteeksi kun katselin teitä, sir. En kehdannut millään häiritä teitä”,Vera sanoi ja tuijotti paljaita varpaitaan. Mies laski kätensä tytön hartialle ja vetäisi tämän lähelleen.

”Ei se mitään, Vera”,hän huokasi väsyneenä,”Mikä mieltäsi painaa?”

”Minä... minä mietin sitä mitä sanoitte tänään”,Vera kertoi ja nosti katseensa miehen tummiin silmiin, joiden kulmiin vuodet olivat painaneet uurteita.

”Mitähän minä mahdoin sanoa?”mies kysyi.

”Sanoitte... sanoitte että jokaisen meidän on löydettävä oma uskomme. Ja että on väärin olla etsimättä. On väärin olla rukoilematta. Entä jos ei löydä, vaikka etsii? Minusta tuntuu tyhmältä ristiä kädet ja puhua jollekulle, jota ei näe. Ja äsken kun näin teidän rukoilevan niin minusta tuntui... tuntui kuin te olisitte nähneet, kenelle puhuitte.”

Mies oli yrittänyt parhaansa mukaan kuunnella pikkuista tyttöä vakavin kasvoin, mutta nyt hän ei enää voinut itselleen mitään ja ratkesi nauramaan. Hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi, vahvaa ja soinnikasta naurua. Vera tuijotti ihmeissään miestä.

”Sir?”hän kysyi loukkaantuneena. Mies kokosi itsensä ja pyyhkäisi kämmenselällään naurun kirvoittamia kyyneleitä.

”Anteeksi Vera, oli anteeksiantamatonta nauraa. En nauranut sinulle, en nauranut sinulle laisinkaan”mies puisteli päätään Veran syyttävän katseen edessä.

”Mille te sitten nauroitte?”Vera vaati saada tietää.

”Nauroin itselleni. Ja sanoillesi. Ehkä minä tosiaan näen, kenelle puhun. En ole kuitenkaan aina nähnyt.”

”Mitä te puhutte?”

Mies hymyili isällisesti. Hän silitti tytön pörröisiä hiuksia puhuessaan.

”Meidän todella täytyy löytää uskomme, lapsi rakas. Minulta meni elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta löytää se. Ja niihin vuosiin mahtui kymmenen vuoden aika, jolloin en astunut jalallanikaan kirkon seinien sisäpuolelle.”

Vera katseli miestä epäuskoisena.

”Todellako?”

Mies nyökäytti päätään.

”Todella.”

”Entä jos en löydä sitä koskaan. Uskoani?”

”Eivät kaikki löydäkkään. He löytävät jotain muuta.”

”Mitä muuta?”

”Sitä en osaa sanoa.”

Vera rypisti kulmiaan.

”Entä jos en löydä mitään?”

”Kyllä sinä löydät. Jos vain haluat löytää.”

”Mistä minä tiedän, milloin olen löytänyt sen, minkä löydänkään?”

Tytön hiuksia silittelevä käsi pysähtyi.

”Sinä vain tiedät, kun tiedät”,mies sanoi

”Ja nyt sinä kipität nukkumaan”,hän lisäsi vielä nopeasti. Mies kumartui ja painoi suukon tytön valkealle otsalle. Tyttö nousi mietteliääni vuoteelta ja tepsutti lattian poikki. Ovella hän vielä kääntyi.

”Nukkukaa hyvin, sir”,hän sanoi. Mies nyökkäsi.

”Nukunhan minä. Tee sinä samoin, Vera.”

Veran huulille levisi hymy, ja hän vetäisi oven kiinni jäljessään. Mies heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti huoneen kattoa hyvän aikaa. Kynttilän tali norui läpikuultavina pisaroina pitkin kynttilän vartta, kunnes jäähtyi ja jähmettyi valkeiksi ohuiksi ja hauraiksi hahmoiksi.

Jos Lukija on hämmentynyt, hän palauttaa mieleensä sen, että Edwardin äiti oli eläessään harras katolinen. Linnassa kiersi myös joskus päätön juoru, jonka mukaan Edward oli aikeissa perustaa orpokodin. Tuolloin mies noteerasi puheet vain ivallisella naurulla, mutta eihän sitä koskaan voi tietää, mitä elämä tielle heittää.