Kauhukuvia

Catherine ratsasti kellastuneiden saniaisten kansoittaman notkelman läpi. Matalalle taivaanrantaan painunut aurinko langetti viimeisiä säteitään syksyn väreissä hehkuvan metsän siimekseen. Catherine nautti lämpimän valon tunnusta kasvoillaan. Kohta tuo valo painuisi mailleen ja lämpö häviäisi koko kylmäksi talveksi. Catherine hytisi ajatellessaan koleita, vetoisia käytäviä ja jääkukkasten peittämiä ikkunaruutuja. Hän kehotti ratsuaan kiristämään tahtiaan kuin karistaakseen ajatuksen mielestään. Silloin hän huomasi pikkutyön, joka hyppäsi keveästi helmat hulmahtaen oksalta alas saniaisten joukkoon. Sofie kääntyi kääntyi kiharat palmahtaen ja hymyili Catherinelle, joka liukui alas satulasta ja käveli tytön luokse. Ennen kuin hän ehti vetäistä Sofien halaukseen, tyttö ryntäsi juoksuun.

"Sofie odota!"Catherine huusi nauraen ja riensi tytön jälkeen. Sofien vikkelä hahmo puikkelehti puiden lomassa, ryömi kaatuneiden puiden ali ja hyppi maasta työntyvien juurien ja sammaloituneiden kivien ylitse. Catherine yritti pysytellä tytön perässä, mutta hänen helmansa takertuivat puiden oksiin ja repeilivät hänen riuhtoessaan itseään eteenpäin. Sofien pikkuinen hahmo katosi hiljalleen puiden lomaan. Catherine yritti epätoivoisesti pitää pikkutytön näkyvissään. Hän kompastui kuitenkin juurakkoon ja kaatui polvilleen maahan. Kompuroidessaan ylös hän tunsi vahvat kädet, jotka tarttuivat häntä vyötäisiltä. Hän käännähti ja näki Joen. Nuoren, nauravan, komeakasvoisen Joen, jonka huulilla karehti hymy ja jonka silmissä välkkyi veitikkamainen pilke. Catherine kietaisi kätensä miehen harteille ja salli tämän nostaa itsensä syliin. Hän laski päänsä lepäämään vasten Joen olkaa ja haistoi tutun kuivien heinien ja hevosten tuoksun. Catherine hymyili itsekseen ja nosti päänsä kohdatakseen Joen hymyilevät kasvot, mutta huomasikin tuijottavansa suoraan Gabrielin ilmeettömiin silmiin.

"Gabriela antoi lapsen pois",Gabriel tokaisi. Hänen äänensä oli välinpitämätön, soinniton. Catherine pyristeli irti Gabrielin halauksesta. Miehen kädet olivat hyiset, suorastaan jääkylmät.

"Lapsi kuoli",Gabriel sanoi. Catherine puisti päätään.

"Ei Gabriel, sinä tiedät, että lapsi ei kuollut. Sinähän näit hänet."

Gabriel kallisti päätään.

"Ei Catherine. Ei Gabrielan lapsi, vaan sinun lapsesi."

Catherine tuijotti Gabrielia epäuskoisena.

"Eihän hän ole vielä edes syntynyt!"hän huudahti hädissään.

"Se on kuollut",oli kaikki, mitä Gabriel siihen sanoi. Catherine puisti jälleen päätään ja kääntyi rynnätäkseen pois Gabrielin läpitunkevan, kylmän katseen alta, mutta näkikin Sofien. Tyttö juoksi itkien häntä kohti. Hän levitti kätensä sulkeakseen Sofien halaukseen, mutta tämä juoksikin ohitse edes katsomatta Catherineen ja syöksähti nyyhkyttäen hänen takanaan seisseen miehen syliin. Catherine kääntyi. Hän näki miehen kietovan kätensä lohduttaen Sofien ympärille ja painavan suukon kiharaisille hiuksille. Sen jälkeen mies nosti katseensa Catherineen. Nuo komeat, kiharoiden kehystämät kasvot saivat Catherinen hymyilemään. Hän halusi kävellä Williamin luokse, mutta hänen jalkansa eivät liikahtaneetkaan. Hän kohotti kättään ja kurotti epätoivoisesti miestä kohden, mutta tämä ei tehnyt elettäkään. Katsoi vain Catherinea kylmästi harmailla silmillään, huulillaan ivallinen virnistys ja kädet kiedottuina Sofien ympärille. William kumartui, nosti nyyhkyttävän tytön syliinsä ja käänsi selkänsä

Catherinelle.

"William!"Catherine huusi epätoivoissaan, mutta mies ei kääntynyt katsomaan. Oli kuin ei olisi kuullutkaan, käveli vain poispäin kantaen Sofieta mukanaan. Catherine näki Sofien kasvot Williamin olan ylitse, vaan kasvot eivät olleetkaan Sofien. Ne olivat toisen pikkutytön. Sama tyttö seisoi kaikkien katseiden kohteena pelosta jäykkänä keskellä salonkia änkyttäen runoa, joka hänen oli määrä lausua pienelle kuulijajoukolleen. Catherine istui yleisön joukossa säälien tuota pikkutyttöä. Tämän heiveröistä olemusta, laihan varren päälle huonosti istuvaa mekkoa ja laajoja vihreitä silmiä, jotka näyttivät suhteettoman suurilta pieniin rumiin kasvoihin. Silmien ahdistunut, pelokas katse singahteli hätääntyneenä yleisön joukossa tuoden elävästi mieleen häkkiin teljetyn eläimen. Kaikki tunsivat sääliä tuota pikkutyttöä kohtaan. Osa päivitteli hiljaa itsekseen pikkuisen rumuutta. Ilkeimpien ja julmimpien huulilla karehti jopa vahingoniloinen, julma hymy. Catherine itse ei kyennyt enää katsomaan tyttöä, todistamaan tämän pelkoa ja epävarmuutta. Hän nousi paikaltaan kyyneleet silmissä poltellen ja puikkelehti tuolien lomasta salongin ovelle. Hän huomasi silmäkulmastaan jonkun toisenkin nousevan. Mies, hyväryhtinen ja voimakasharteinen, käveli pikkuisen tytön luokse ja keskeytti tämän onnettoman lausunnan laskemalla kädet hellästi tämän harteille.

"Catherine, kiitos sinulle. Tämä riittää varmasti tältä illalta."

Catherine säpsähti hereille. Hän räväytti silmänsä auki ja makasi hetken paikallaan kuunnellen kiihkeästi hakkaavaa sydäntään. Hiljaisessa pimeässä yössä se kuulosti korvia huumaavalta. Catherine kömpi istualleen täristen kuin kuumeinen. Hän tunsi lämpimät kyyneleet, jotka helmeilivät poskilla ja noruivat pitkin leukaa tipahdellen yöpaidan rinnukselle. William käänsi unissaan kylkeä hänen vieressään. Catherine katseli noita levollisia kasvoja ja tyynylle hajalleen levinneitä kiharoita. Miehe rintakehä nousi ja laski hitaasti syvien hengenvetojen tahtiin.

"Ei Catherine. Ei Gabrielan lapsi, vaan sinun lapsesi."

Catherine painoi yhä tärisevän kätensä pyöristyneelle vatsalleen.

"Se on kuollut."

Catherine puri huultaan ja istui pimeässä hyvän aikaa. Peitteet kahisivat, kun William käänsi uudestaan kylkeä.