Vanhoja Ystäviä (huom. William, vain ystäviä!)

Hyinen viima löi vasten Catherinea, repi hänen hiuksiaan ja vaatteitaan, riisti tunnon poskista ja ohjaksia puristavista paljaista käsistä. Rapa roiskui hevosen kavioiden iskiessä vasten kuraista maata. Jäinen tihku piiskasi ratsastajaa, joka vihan voimalla löi kannat hevosen kylkiin kannustaen sen entistä hurjempaan vauhtiin. Ratsu loikkasi leveän ojan ylitse ja kiisi poikki luonnonniityn, jonka kellastuneet heinänkorret öiden halla oli painanut lakoon. Catherine näki silmäkulmastaan kaukana puidenlatvojen yläpuolella vilauksen Linnan kunnioitusta herättävästä hahmosta, jonka Catherine tapasi mieltää kodikseen. Tällä hetkellä se kuitenkin merkitsi hänelle vain vankilaa. Juorujen ja teeskentelyn, epäilyn ja kateuden, mustasukkaisuuden ja vihan silmitöntä häkkiä, josta herttuatar pyristeli vapauteen. Hän janosi vauhtia, halusi päihtyä sen huumasta ja unohtaa kaiken muun. Silloin Catherine tunsi yhtäkkiä heikotuksen tunteen, joka iski häneen varoittamatta. Hän joutui kiskaisemaan voimiensa takaa ohjaksista, jotta sai korskuvan ratsunsa seisahtumaan. Catherine liukui alas satulasta suoraan polvilleen märkään maahan. Hänen päässään pyöri, ja ympäröivä syksyinen metsä hävisi kaiken nielevän huimauksen sieltä.

"Rouva Middlesworth?"

Kädet tarttuivat Catherinen harteisiin ja estivät häntä valahtamasta hervottomana pitkäkseen märkään maahan. Catherine ponnisteli pysyäkseen tajuissaan.

"Catherine?"

Ääni värähti huolestuneena. Catherine hengitti syvään ja kohotti aavistuksen päätään. Huimaus hälveni hiljalleen jättäen jälkeensä tykyttävän sydämen ja kuvottavan pahoinvoinnin. Catherine painoi käden tunnustellen jo aavistuksen pyöristyneelle vatsalleen.

"Catherine? Kuuletko sinä minua?"

Nyt Catherine tunnisti äänen. Hän käänsi päätään kohdatakseen viereensä polvistuneen Joen huolesta tummuneen katseen.

"Kuulen minä",hän henkäisi hiljaa. Joen olemus rentoutui huojentuneena, mutta vahva ota Catherinen harteista ei kuitenkaan hellennyt.

"Et saisi ratsastaa tuolla tavoin kun..."Joe vaikeni ja vilkaisi merkitsevästi Catherinen vatsanseutua. Nainen tunsi punastuvansa.

"Minä tiedän sen. Minun oli vain pakko selvittää ajatuksiani",hän puolustautui.

"Olisit voinut pudota satulasta",Joe huomautti ankarasti. Catherine pakotti kiristyneille valkeille huulilleen hymyn.

"En minä ole koskaan pudonnut. Enkä tule putoamaankaan. Muistathan?"

Nyt Joekin hymyili aavistuksen.

"Oliko teillä riitaa? Et sinä muuten ratsataisi täällä kuin järkensä menettänyt."

"Minulla ja Williamilla vai? No voi kyllä!"

Catherine odotti tuskastuneena, että Joe olisi udellut riidan syytä. Mies ei kuitenkaan tehnyt niin. Hän tyytyi vain nyökkäämään ja puristamaan Catherinen harteita lohduttaen.

"Minä mietin joskus, oliko minun sittenkään viisasta mennä naimisiin hänen kanssaan",Catherine huokaisi hiljaa.

"Avioliitoissa on vaikeita aikoja. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että kiristävää solmua ei saisi auki. Kohta kaikki on taas paremmin",Joe lohdutti. Catherine puisti päätään.

"Ei Joe, tämä liitto on ollut kireä umpisolmu alusta alkaen. Vähän väliä se höltyy, mutta sen jälkeen taas kiristyy entistä kireämmälle. Ja se tekee aina entistä kipeämpää."

Catherine sävähti kuin ruumiillisesta kivusta. Joe kiersi kätensä lohduttaen kylmästä hytisevän naisen ympärille.

"Minun olisi pitänyt lähteä mukaasi silloin, vaikka sinä kielsit. Kaikki voisi olla nyt hyvin toisin",Catherine mutisi.

"Ei sinun pidä arvailla tuollaista",Joe huokaisi raskaasti.

"Et sinä tiedä, miltä minusta tuntuu!"Catherine huudahti vihaisena. Hän tunsi kyynelten polttelevan silmissään.

"En minä tiedäkään",Joe myönsi tyynnytellen."En minä osaa kuin arvailla, miltä sinusta tuntuu. En minä voi löytää sanoja, joilla lohduttaa sinua. Kaikki mitä minä pystyn sanomaan on, että on hyödytöntä murehtia menneisyyttä. Sinä selviydyit siitä, Catherine. Tulevaisuuteen sinuun on katsottava. Nuo sanat ovat niin käytettyjä ja kuluneita, että ne kuulostavat naurettavilta jopa omissa korvissani. Niin se kuitenkin on."

Catherine nosti päätään ja katseli Joeta tarkkaan. Nuo kasvot olivat olleet hänelle joskus niin tutut ja turvalliset, nykyään ne näyttivät ajoittain täysin vierailta. Nyt hän saattoi kuitenkin erottaa häivähdyksen siitä nuoresta elämänjanoisesta miehestä, jota hän oli rakastanut vuosia sitten. Ja joka oli rakastanut häntä.

"Niinkö?"Catherine kysyi heikosti. Joe nyökkäsi. Catherine ei sanonut enää mitään. Hän vain painoi päänsä Joen olkaa vasten samoin, kuin oli tehnyt vuosia sitten. Joessa oli jotain tuttua ja lohdullista, mutta Catherine huomasi tuntevansa syyllisyyttä. Hän pelkäsi omia tunteitaan. Catherine ei kuitenkaan löytänyt etsimälläkään itsestään mitään rakkauden kaltaista tätä miestä kohtaan. Hän toivoi vain ja ainoastaan saavansa olla Joen lähellä ja lohdutettavana. Hänen ei tarvinnut esittää Joelle vahvaa kuten kaikille muille. Hän sai olla niin haavoittuvainen, heikko ja säälittävä kuin hänestä ikimaailmassa tuntui. Catherine tunsi silti olevansa levoton ja varuillaan. Hän pelkäsi, että joku näkisi heidät nyt, kun hän oli tällä tavoin käpertynyt Joen syliin. Catherine sävähti jo yksin ajatusta, mikä sai Joen silittämään lohdutellen hänen selkäänsä. Catherine puristi silmänsä tiukasti kiinni. Kaikki oli tuomittu tuhoon, jos William saisi tietää. Hän ei kuitenkaan saisi miestään ymmärtämään.