Syrjäkujilla

Geraldine tihensi askeliaan, kun kadun toiselta puolen kantautui miesten vislauksia ja huutoja. Kujat olivat hämäriä, vaikka ilta ei ollut vielä edes pitkällä. Korkeat kolkot kivitalot eivät päästäneet kaduille matalalla taivaalla paistavan aurigon valoa. Huonot naiset vilkuilivat porttikongeistaan ohikulkijoita ja huutelivat ohi kiiruhtavalle Geraldinelle solvauksiaan ja ivahuutojaan. Geraldine ei katsonut heihin päinkään, vaan tuijotti eteensä määrätietoisena ja käveli varmoin askelin eteenpäin, vaikka todellisuudessa hän oli aivan hukassa. Pienet ja laihat paljasjalkaiset lapset juoksentelivat Geraldinen kintereillä. Vähän väliä niiden likaiset sormet tarttuivat hänen hameensa helmoihin ja kuopalle painuneet silmät kerjäsivät kolikoita. Geraldine kuitenkin kovetti sydämensä noiden surkeiden pienten olentojen anovien katseiden alla ja kiskaisi kerta toisensa jälkeen helmansa irti likaisten näppien otteesta.
Viimein lapset katosivat kujien varjoihin ja porttikäytäviin, mutta hämärä tummeni hiljalleen eikä Geraldine päässyt pois likaisten kujien sokkelosta. Silloin hän huomasi, että kolmen miehen joukko oli kulkenut kadunvälin päässä hänestä jo muutaman korttelin verran. Geraldine kiristi tahtiaan, miehet tekivät samoin. Hän kääntyi kadunkulmasta ja kurkisti kadunvälin päässä taakseen. Miehet olivat yhä siellä. Pakokauhu nousi painona rintaan ja kurkkuun. Sydän tykyttti ja vereen virtasi adrenaliinia, jonka mukana jalkoihin iski pakottava tarve juosta. Ja Geraldine pinkaisi juoksuun. Hän juoksi kapeita kujia sokeasti, uskaltamatta katsoa seurattiinko häntä. Hänen oma sydämensä takoi niin kovaa, että hän ei olisi kuullut, vaikka miehet olisivatkin juosseet hänen kannoillaan. Silloin vahva käsi tarttui Geraldinea käsivarresta ja kiskaisi hänet porttikäytävään. Geraldine kirkaisi ja yritti riistäytyä irti. Hän ei kuunnellut, mitä mies yritti hänelle sanoa, vaan läimäisi tätä kasvoihin niin lujaa kuin jaksoi. Mies parahti hämmästyksestä ja kivusta, mutta ei hellittänyt otettaan, vaan tarttui Geraldinea ranteesta ja sanoi lujasti:"Geraldine, se olen minä. Math."

Geraldine siristi silmiään porttikäytävän pimeydessä ja erotti tutut kasvot.

"Math?"hän toisti ja rauhoittui, vaikka sydän hänen rinnassaan takoi yhä niin lujaa, että se teki kipeää.

"Niin. Minä. Jos nyt päästän sinusta irti, ethän lyö minua ja ryntää pois?"

Geraldine puisti nolostuneena päätään. Math laski irti ja kosketti varoen nenäänsä.

"Ei sinulla sattuisi olemaan nenäliinaa mukanasi?"hän kysyi. Geraldine kaivoi laukkuaan ja vetäisi vaivoin esiin valkean nenäliinan, sillä hänen kätensä vapisivat niin, että se oli vaikeaa.Vihdoin hän sai ojennettua liinan Mathille, joka painoi sillä hellävaroen nenäänsä.

"Anteeksi se lyönti",Geraldine mutisi hiljaa. Math huiskaisi vähättelevästi kättään.

"Ei se mitään. Unohda se. Menemmekö?"hän kysyi ja tarjosi käsipuoltaan.

"Ne miehet voivat olla siellä vielä",kuiskasi Geraldine, jonka äänen pelko sai kimeäksi.

"Minä tiedän kyllä. Eivät ne tee sinulle mitään, kun minä olen tässä. Sitäpaitsi ne arvatenkin menivät jo",Math vakuutti. Geraldine tarttui epäröiden Mathin käsipuoleen ja astui uskaltamatta hengittää porttikäytävän pimeästä. Kuja oli kumminkin autio. Geraldine huokaisi helpottuneena ja katsahti Mathia, joka hymyili myös. Nyt Geraldine vasta näki miehen kunnolla. Hänellä oli yllään upseerin univormu, jonka rinnustan arvomerkit kiiluivat hämärässä. Geraldine ei ollut ennen nähnyt Mathia univormussa, mutta muuten mies näytti samalta kuin ennenkin. Oikeastaan hän ei ollut koskaan ennen kiinnittänyt Mathiin sen suurempaa huomiota. Nyt nuo ystävälliset kasvot ja apeat ruskeat silmät näyttivät turvattomasta ja pelästyneestä Geraldinesta suorastaan ihmeellisiltä.

"Kai tiedät, miten pääsemme täältä pois?"Geraldine kysyi. Math nyökkäsi. Hän painoi toisella kädellään Geraldinen nenäliinaa nenänsä alla. Valkoiseen kankaaseen oli tihkunut verenpunaisia tahroja.

"Tiedän kyllä",hän vakuutti ja lähti johdattamaan Geraldinea pitkin kujaa.

"Mitä sinä muuten edes teet täällä? Ja vielä yöllä! Tiedät kyllä, että tulemalla Syrjäkujille leikit hengelläsi", Math sanoi ankarasti.

"En tarkkoittanut tulla tänne!"Geraldine parkaisi."Minun piti vain oikaista muutaman korttelin läpi autolleni, mutta yhtäkkiä en enää tiennyt, missä olin. Voin vaikka vannoa, että nämä kujat vaihtavat paikkaa!"
"En usko, että ne sitä tekevät",Math sanoi rauhallisesti."Mutta tänne kyllä eksyy, jos ei tunne tätä kaupunginosaa."

"Ja sinäkö tunnet?"Geraldine kysyi epäuskoisena. Math prässätyssä univormussaan arvomerkit rintapielessään ei oikein sopinut Syrjäkujien kuvaan. Math ei katsonut Geraldineen vastatessaan.
"Tunnen minä. Oikeastaan paljon paremmin kuin haluaisinkaan."
Silloin he astuivat kapealta kujalta sataman laitaan. Taivas oli pilvetön ja tähtikirkas. Kuun silta ja kaupungin valot kimmeltelivät peilityynen satama-altaan pinnassa. Geraldine hengitti helpottuneena syvään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että henki kulki helposti.
"Sinun on paras tulla asunnolleni. Sieltä voit soittaa miehellesi tai sedällesi tai kelle hyvänsä haluatkin ilmoittaa, että olet hengissä. Et voi lähteä ajamaan Linnaan keskellä yötä."
"En minä voi tulla! Ajattele niitä juoruja!"Geraldine huudahti hätääntyneenä.
"Jos sinulla on parempia ideoita, nyt on aika esittää ne",Math kehotti. Geraldine avasi suunsa, mutta sulki sen sanomatta sanaakaan. Jostain kaukaa kantautui juopuneiden huutoja ja hevosvaunujen kolinaa, jotka kaikuivat yöllisessä kaupungissa. Hiljainen tuulenvire sai satama-altaan vedenpinnan väreilemään ja kalastajien vanhojen veneiden kiinnitysköydet natisemaan.
"Sitä minäkin",Math virkkoi kuivasti ja käänsi Geraldinen ympäri. Yhdessä he lähtivät kävelemään pitkin kuun kelmeän hohteen valaisemaa sataman laitaa.