Nuori, omapäinen herttuatar

Catherine karautti hevosensa laukkaan. Hän nautti kasvoja piiskaavasta, hiuksia ja vaatteita riepottavasta tuulesta. Hevosen voimakkaiden lihasten liikkeestä. Kavioiden vahvoista iskuista vasten sateen kastelemaa maata. Hän nautti jopa märistä kuusenoksista, jotka sivalsivat kivuliaasti kasvoihin ja käsivarsiin. Jokainen sivallus nimittäin muistutti Catherinelle, että hän oli kaukana Linnasta ja muista ihmisistä. Hän oli hevosen selässä vapaa, edes lyhyen hetken. Hän painautui vasten ratsuaan ja iski saappaittensa kannat sen kylkiin. Hirnahtaen eläin ponnisti ja loikkasi laajassa kaaressa saniaisia ja kortetta kasvavan ojan yli. Silloin jostain kuului kumea, matala haukahdus, joka sai kylmät väreet kiitämään pitkin Catherinen selkää. Hevonen nousi säikähtäneenä hurjasti hirnuen takajaloilleen. Catherine ehti nähdä sananjalkojen seasta syöksyvän suuren mustan koiran, jonka leuat louskuivat ja silmät leimusivat kuin polttavat liekit. Muuta hän ei ehtinytkään, sillä hänen oli täysi työ pysytellä ratsunsa selässä.

"Shhh... Rauhoitu nyt...",Catherine maanitteli hädissään ja puristi ohjaksia. Hän kirosi mielessään naistensatulan sekä omien raskaiden helmojensa epäkäytänöllisyyden ja huomasi kauhukseen koiran käyvän kiinni hevosen nilkkoihin. Eläin hirnui hätääntyneenä kivusta, ja Catherine tarrautui sen kaulaan. Silloin ilmaa halkoi laukaus.

Joe ryntäsi sananjalkojen läpi koiran ulvonnan ja hevosen hätääntyneen hirnahtelun suuntaan. Hän oli arvannut, että jotain tällaista kävisi! Häkeistä oli jälleen karannut vahtikoiria. Miksi niitä ei pidetty paremmin silmällä, kun niitä ei kerran edes osattu kouluttaa!? Joe syöksyi kuusenoksien lomasta ja näki juuri koiran käyvän kiinni hevosen jalkoihin. Joe erotti myös ratsastajan, joka piteli henkensä edestä kiinni ohjaksista ja yritti saada hevostaan rauhoittumaan. Joe vetäisi kiväärin olaltaan. Hän pidätti henkeään, pakotti kätensä vakaiksi ja laukaisi aseen. Luoti osui suoraan koiraan, joka lysähti ulvoen maahan hevosen jalkojen juureen. Ratsu ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan laukaus sai sen vain enemmän pois tolaltaan. Se riuhtoi ja repi ohjaksia ja yritti kovalla vimmalla heittää ratsastajan selästään. Joe syöksähti eteenpäin ja tarttui ohjaksiin, mutta ratsastaja, nuori nainen kiljaisi:

"Ei, älä koske! Päästä irti!"

Hämmentyneenä ja pelästyneenä Joe hyppäsi pois hevosen voimakkaiden jalkojen tieltä. Ratsastaja kiskaisi kovaa ohjaksista, painautui lähemmäs hevosta ja tyynnytteli sitä kuiskaillen hiljaa. Joe ei voinut kuin seistä ihmeissään vieressä, kun nainen taltutti hiljalleen vauhkoontuneen ratsunsa. Hevosen rauhoituttua nainen kykeni liukumaan satulasta alas helmat kahisten.

"Mikä tuo koira oikein oli?"nuori nainen henkäisi ja vilkaisi maassa kuolleena retkottavaa suurta mustaa petoa. Hän piteli yhä kiinni hevosen ohjaksista, ja Joe näki, kuinka holtittomasti hänen kätensä tärisivät.

"Karanneita Linnan vahtikoiria, hyvä neiti",Joe selitti. Nainen nosti katseensa. Kasvot olivat kalvenneet ja silmät laajenneet pelosta. Kampaus oli purkautunut, ja kahvinruskeat hiukset valuivat sotkuisina kapeille harteille. Nainen oli nuori, lähes hento tyttö vielä. Joe ei voinut olla ihmettelemättä, millä voimalla tämä oli saanut itsensä pysymään hurjasti riuhtovan ratsunsa selässä.

"Kiitos",nainen hymyili ja viittasi Joen yhä kädessään roikottamaan kivääriin.

"Ei se mitään. Olisin myös voinut taltuttaa ratsunne",Joe huomautti. Nainen puisti vakavana päätään.

"Ei, en minä tarvitse pelastajaa joka käänteeseen",hän vakuutti ylpeästi. Joeta nauratti. Tuo päättäväinen ja sanavalmis tyttö oli hyvin, hyvin kaukana kauniista. Kasvot kuitenkin hehkuivat ihailtua, viatonta nuoruutta ja kiihkeää elämänjanoa.

"En usko, että pystytte ratsastamaan takaisin Linnaan",Joe epäili. Sieltä naisen oli oltava kotoisin, vaikka Joe ei ollut häntä vielä siellä ehtinyt nähdäkkään. Hän ei saanut katsettaan irti naisen silmistä, jotka katsoivat suoraan häneen, empimättä ja kainostelematta.

"En tietenkään voi ratsastaa. Minä kävelen",nainen tokaisi ja nykäisi varovasti ohjaksista. Hevonen kääntyi vaivalloisesti ontuen toista jalkaansa. Siinä näki koiranhampaiden syvät jäljet, joista norui tummaa punaista verta.

"Sinne on matkaa",Joe varoitti. Nuori nainen kääntyi katsomaan häntä epäuskoisena.

"Matkaa? Tietenkin on! Kyllähän minä sen tiedän, kun sieltä tulinkin!"

Nainen käänsi selkänsä Joelle ja katosi onnahtelevan hevosensa kanssa sananjalkojen ja tummien kuusenoksien lomaan. Joe jäi seisomaan niille sijoilleen ja tuijottamaan huvittuneena naisen jälkeen. Siinä vasta omatoiminen pikkuinen aatelisneiti!