Se oli silloin, ei nyt

Catherine istui salongissa avonaisen ikkunan ääressä. Hän piteli käsissään kupillista hiljalleen höyryävää teetä ja katseli kaunista loppukesän maisemaa. Pellot lainehtivat kultaista kypsää viljaa, ja niitä halkoivat mutkittelevat viimeisten hentojen niittykukkien reunustamat kärrytiet. Synkän humisevan metsän keskeltä pilkotti vähän väliä kauniita, vehreitä luonnonnittyjä. Vasten horisonttia piirtyivät kaukaisten vuorien tummat, jyrkät hahmot. Kurjet huusivat läheisillä soilla tervehtien enteilevää syksyä. Catherinen mieleen muistui eräs kävelyretki vuosia sitten.

Loppukesän yltäkylläinen, voimakas valo lankesi tiheiden oksistojen lomasta maahan. Kurjet kirkuivat soilla ja ampiaiset hyörivät ympäriinsä humaltuneina pitkästä kuumasta kesästä ja sen vahvoista tuoksuista. Sudenkorentojen siivet välkkyivät auringon paisteessa niiden surahdellessa ohi. Catherine antoi kuuliaisesti sir Scottin auttaa itsensä kapean ojan yli.

"Niin kuin jo sanoin",sir Scott julisti ja tarjosi käsivartensa jälleen Catherinelle."En ole koskaan eläissäni nähnyt yhtä suurta hirveä. Ja lyön vaikka vetoa, että ei kukaan muukaan tämän Linnan mailla."

Catherine katseli miestä ja näki tämän kasvoilla hehkuvan vahvan innon.

"Mitä te sitten teitte?"Catherine kysyi tietäen, että sitä mies toivoi hänen kysyvän.

"Minä vetäisin haulikkoni esiin ja tähtäsin. Ja juuri silloin eläin huomasi minut. Se rynnisti minua kohden sarvet tanassa kuin monikärkiset keihäät. Voi, olisin voinut joutua vartaaseen, mutta minä olinkin nopeampi. Laukaisin ja PUM! Siinä se hirvi makasi maassa eikä enää raajaansakaan sätkäyttänyt!"

Catherine hillitsi vaivoin halunsa nauraa. Hän piti sir Sottista, piti todella. Hän ei vain pitänyt siitä, että jotkut kaavailivat heistä avioparia. Hänestäkö rouva Scott? Catherine puisti päätään ajatukselle ja katsahti miestä. Voimakaspiirteiset kasvot olivat ahavoituneet pitkän kesän jäljiltä. Hiilenmustat hiukset kiiltelivät auringon paisteessa. Tummat silmät katselivat Catherinea innosta kirkkaina ja odottaen.

"Te olette taitava, sir Scott, mutta eikös tuo ollut jo hieman tyhmänrohkeaa?"Catherine epäili hymyillen.

"Voi, eihän toki, Muistan kyllä kerran..."

Silloin sir Scottin keskeytti ivallinen huuto:

"Hoi, rakastavaiset! Löytyikö metsoja yhteistä illallista varten!"

Catherine ja sir Scott kääntyivät hämmästyneinä huudon suuntaan. Catherine näki Williamin ja Scarlettin seisomassa keskellä heinikkoa. Hänet valtasi kummallinen epävarmuus ja katkeruus aina, kun hän näki nuo kaksi yhdessä. Wiliamin runsaat kullanruskeat kiharat loistivat auringossa. Scarlett näytti niin kauniilta ja suloiselta valkeassa leningissään, että Catherine tunsi kateuden syövän sisintään. Hän hengitti syvään vihaisena itselleen. Sir Scott harppoi eteenpäin ja vetäisi mukaansa Catherinen, joka olisi mieluummin ollut välittämättä Williamista ja Scarlettista.

"Menkää leikkimään leluillanne, kakarat!"sir Scott huusi. Williamin ilme kiristyi.

"Rakkausretkenne on kieltämättä meille siveellisille liikaa, voisimme lähteäkin!"hän tiuskaisi.

"Rakkausretki? Herranjestas, mehän puhuimme metsästyksestä. Onpa romanttista!"Catherine ajatteli, mutta vetäisi silti kätensä irti sir Scottin kädestä.

"On siinäkin viisas! Rupeat heti haastamaan riitaa!"hän huudahti.
"Pidä vain suusi tukossa",Scarlett kehotti ja hymyili somasti. Hän hipaisi nopeasti ja rauhoitellen Williamin kättä, ja viha pojan silmistä hiipui.
"Ladyt, ei riidellä",sir Scott rauhoitteli. Scarlett heilautti päätään ja hänen kastanjanruskeat kiharansa pelmahtivat olalta toiselle. Hän poimi suortuvan Williamin kullanruskeita kiharoita ja pyöräytti sitä sormensa ympäri. William kääntyi katsomaan tyttöä.
"Will, mennään pois noiden luusereiden seurasta. Herttuatar tuntuu haisevan lannalle",Scarlett sanoi ilkeästi hymyillen. Catherine näki vieressään seisovan sir Scottin vahvojen leukaperien jännittyvän.
"Sinuna olisin hiljaa! Minusta tuntuu, että sinun itserakkautesi täällä haisee",mies huudahti. Catherine oli varma, että lady Scarlett oli ainoa ihminen, joka pystyi sanomaan sir Scottia luuseriksi ilman, että sai kuulla kunniansa. Catherine itse pysyi hiljaa. Hän tyytyi vain katselemaan noita kahta ja ponnistelemaan, jotta kateus ja katkeruus eivät paistaisi kasvoista. Jos hän nyt sanoisi jotain, hän puhuisi kuitenkin enemmän kuin olisi viisasta. Parempi siis pysyä hiljaa.
"Olet oikeassa, Scarlett",William sanoi ylpeästi. Hänen silmiensä katse oli suorastaan ilkeä, ja Catherine rypisti kulmiaan. Tuo katse jäi vaivaamaan häntä.
"Linnassa teitä odottaa mukavanpuoleinen yllätys",William lupasi vielä, ennen kuin Scarlett pujotti kätensä pojan käteen. Nuo kaksi kääntyivät nauraen ja lähtivät yhdessä syvemmälle metsään.
"Tuo itsekeskeinen ja röyhkeä pojannulikka! Hän on huonoa seuraa lady Scarlettille. Älkää välittäkö heistä, lady Catherine!"sir Scott huudahti kiihkeästi. Catherine näki vihan palavan miehen silmissä. Hän käänsi nopeasti katseensa pois, jotta mies ei olisi nähnyt, miltä hänen silmänsä näyttivät.

"Siinähän sinä olet!"
Catherine hätkähti muistoistaan ja käänsi katseensa kauniista maisemasta, jota oli mitäännäkemättömin silmin tuijotellut. Salongin poikki käveli William rennoin askelin, ja Catherinen oli räpäytettävä silmiään, jotta sai mielestään sivuun menneiden vuosien kultakiharaisen pojan.
"Miksi sinä tuolta näytät? Kuin olisit juonut kerralla lasillisen viskiä",William naurahti ja laski kätensä vaimonsa harteille. Catherine säpsähti kosketusta tahtomattaan.
"Mitä asiaa sinulla oli?"hän kysyi ja käänsi katseensa Williamista teekuppiin, jota piteli yhä käsissään.
"Ei minulla ole mitään asiaa. Enkös saa puhua vaimolleni ihan ilman mitään erityistä syytä?"William kysäisi pilaillen.
"Tietenkin saat",Catherine tokaisi ja laski teensä juomattomana asetille.
"Unohda se",hän käski itseään ankarasti ajatuksissaan."Hän ei ole enää se röyhkeä pojannulikka. Enkä minä se katkera ja epävarma tyttö."
"Mitä nyt?"William kysyi huolestuneena ja kumartui lähemmäs. Catherine käänsi päätään nähdäkseen Williamin kasvot.
"Ei mitään",Catherine pinnisteli hymyilläkseen luontevasti. Williamin käsi silitti hänen hiuksiaan.
"Saisinko minä suudella vaimoani? Vai pitäisikö siihenkin olla jokin erityinen syy?"William uteli silmät leikkisästi välkkyen. Catherine kääntyi tuolillaan miehen puoleen ja kietaisi käsivartensa tämän harteille.
"Katsotaan. Löytyisikö sinulta sitä syytä?"hän kysyi ja kohotti aavistuksen kasvojaan. William nauroi ja suuteli Catherinea.


Samaisen muiston, joka vei Catherinen mukanaan vuosien takaiseen loppukesän päivään, löydät täältä Williamin silmin. (Ja mahtavasti kirjoitettuna!)