Sitä saa miettiä

Hyvä Lukija, nyt on luvassa pieni kurkistus tulevaisuuteen.

Mies hypisteli sormissaan rukousnauhan helmeä ja mutisi puoliääneen rukousta. Kynttilän himmeä hehku loimotti huoneeseen langettaen seinille valojen ja varjojen leikin. Eloisa valo häilähteli myös miehen vakavilla kasvoilla ja kiilteli hänen mustissa hiuksissaan. Sysimusta sävy oli saanut harmaita suortuvia, ohimot ja leuan huolella siistitty parta olivat jo harmaat kuin tuhka. Miehen olemus oli kuitenkin yhä leveäharteinen ja voimakas, viidenkymmenen vuoden taakka ei ollut vielä tarpeeksi raskas painaakseen hänen hartioitaan kasaan. Valkea pellavainen paita korosti ihon ahavoitunutta pintaa, jonka pitkän kesän aurinko oli siihen painanut. Mies sai rukouksensa päätökseen, nousi kovalta lattialta ja teki ristinmerkin. Kumartuessaan laskemaan rukousnauhan pöydälle hän huomasi, että hänen rukoushetkellään oli ollut todistaja.

”Vera”,hän huokasi nähdessään pienen tytön, joka seisoi ovensuussa. Paljaat langanlaihat sääret pistivät esiin valkean helman alta. Laihoille harteille oli kiedottu paksu huivi. Kastanjanruskea kiharapilvi kehysti pieniä kasvoja.

”Saanko käydä sisään, sir?”pikkuinen tyttö pyysi.

”En kai voi jättää sinua ovensuuhunkaan seisomaan”,mies murahti nauraen. Vera asteli huoneeseen. Mies istahti vuoteelle ja taputti paikkaa vieressään. Tyttö kömpi siihen istumaan.

”Anteeksi kun katselin teitä, sir. En kehdannut millään häiritä teitä”,Vera sanoi ja tuijotti paljaita varpaitaan. Mies laski kätensä tytön hartialle ja vetäisi tämän lähelleen.

”Ei se mitään, Vera”,hän huokasi väsyneenä,”Mikä mieltäsi painaa?”

”Minä... minä mietin sitä mitä sanoitte tänään”,Vera kertoi ja nosti katseensa miehen tummiin silmiin, joiden kulmiin vuodet olivat painaneet uurteita.

”Mitähän minä mahdoin sanoa?”mies kysyi.

”Sanoitte... sanoitte että jokaisen meidän on löydettävä oma uskomme. Ja että on väärin olla etsimättä. On väärin olla rukoilematta. Entä jos ei löydä, vaikka etsii? Minusta tuntuu tyhmältä ristiä kädet ja puhua jollekulle, jota ei näe. Ja äsken kun näin teidän rukoilevan niin minusta tuntui... tuntui kuin te olisitte nähneet, kenelle puhuitte.”

Mies oli yrittänyt parhaansa mukaan kuunnella pikkuista tyttöä vakavin kasvoin, mutta nyt hän ei enää voinut itselleen mitään ja ratkesi nauramaan. Hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi, vahvaa ja soinnikasta naurua. Vera tuijotti ihmeissään miestä.

”Sir?”hän kysyi loukkaantuneena. Mies kokosi itsensä ja pyyhkäisi kämmenselällään naurun kirvoittamia kyyneleitä.

”Anteeksi Vera, oli anteeksiantamatonta nauraa. En nauranut sinulle, en nauranut sinulle laisinkaan”mies puisteli päätään Veran syyttävän katseen edessä.

”Mille te sitten nauroitte?”Vera vaati saada tietää.

”Nauroin itselleni. Ja sanoillesi. Ehkä minä tosiaan näen, kenelle puhun. En ole kuitenkaan aina nähnyt.”

”Mitä te puhutte?”

Mies hymyili isällisesti. Hän silitti tytön pörröisiä hiuksia puhuessaan.

”Meidän todella täytyy löytää uskomme, lapsi rakas. Minulta meni elämäni ensimmäiset kolmekymmentä vuotta löytää se. Ja niihin vuosiin mahtui kymmenen vuoden aika, jolloin en astunut jalallanikaan kirkon seinien sisäpuolelle.”

Vera katseli miestä epäuskoisena.

”Todellako?”

Mies nyökäytti päätään.

”Todella.”

”Entä jos en löydä sitä koskaan. Uskoani?”

”Eivät kaikki löydäkkään. He löytävät jotain muuta.”

”Mitä muuta?”

”Sitä en osaa sanoa.”

Vera rypisti kulmiaan.

”Entä jos en löydä mitään?”

”Kyllä sinä löydät. Jos vain haluat löytää.”

”Mistä minä tiedän, milloin olen löytänyt sen, minkä löydänkään?”

Tytön hiuksia silittelevä käsi pysähtyi.

”Sinä vain tiedät, kun tiedät”,mies sanoi

”Ja nyt sinä kipität nukkumaan”,hän lisäsi vielä nopeasti. Mies kumartui ja painoi suukon tytön valkealle otsalle. Tyttö nousi mietteliääni vuoteelta ja tepsutti lattian poikki. Ovella hän vielä kääntyi.

”Nukkukaa hyvin, sir”,hän sanoi. Mies nyökkäsi.

”Nukunhan minä. Tee sinä samoin, Vera.”

Veran huulille levisi hymy, ja hän vetäisi oven kiinni jäljessään. Mies heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti huoneen kattoa hyvän aikaa. Kynttilän tali norui läpikuultavina pisaroina pitkin kynttilän vartta, kunnes jäähtyi ja jähmettyi valkeiksi ohuiksi ja hauraiksi hahmoiksi.

Jos Lukija on hämmentynyt, hän palauttaa mieleensä sen, että Edwardin äiti oli eläessään harras katolinen. Linnassa kiersi myös joskus päätön juoru, jonka mukaan Edward oli aikeissa perustaa orpokodin. Tuolloin mies noteerasi puheet vain ivallisella naurulla, mutta eihän sitä koskaan voi tietää, mitä elämä tielle heittää.

Riitelyä

Seuraavan tarinan Elviira kirjoitti alunalkean Williamin näkökulmasta. Alkuperäisen tarinan voit lukea täältä.

"Voi hemmetti!"

Catherine kääntyi miehensä puoleen ja huolehti siitä, että hänen kasvoillaan oli niin tyly ilme kuin mahdollista. Hän lähes nautti nähdessään hämmennyksen leviävän Williamin kasvoille.

"Voitko olla hiljaa?"Catherine kysyi ääni hyytävämpänä kuin kuin avonaisesta ikkunasta huoneeseen soljuva öinen syysilma.

"Kuule... siitä mitä näit..."William aloitti takellellen. Catherine nosti kulmiaan.

"Aiotko kertoa totuuden?"hän kysyi ja valeli äänensä silkalla ivalla. Catherine ei tehnyt sitä ilkeyttään, mutta hän oli vain niin vihainen. Niin vihainen. Miksi Williamin oli aina vain valehdeltava hänelle?

"En voi selittää sitä, mutta minä..."

"Et voi selittää? No älä sitten selitä. Pidä vain suusi kiinni!"Catherinen teki mieli huutaa. Hän keräsi kuitenkin itsehillintänsä ja tyytyi kääntämään mielenosoituksellisesti kylkeä kesken toisen haparoivan lauseen.

"Meillä ei ole mitään puhuttavaa",hän ilmoitti.

"Totta helvetissä!"William huusi. Catherine tunsi, kuinka miehen kädet tarttuivat häneen ja repivät hänet ympäri.

"Minä. Rakastan. SINUA."

Williamin ääni kohosi sana sanalta. Catherine itse oli sanaton. Siinä olivat nyt nuo kolme sanaa. Nuo kolme sanaa, jotka hän aina toivoi Williamin lausuvan hänelle. Catherinea jäi vaivaamaan, kuinka mies nuo sanat nyt lausui. Liioitellun selkeästi. Aivan kuin hän ei olisi yrittänyt vakuuttaa vain Catherinea. Aivan kuin hän olisi yrittänyt vakuuttaa myös itseään.

Minä rakastan sinua.

Samat sanathan William oli lausunut jollekin toiselle naiselle aivan äskettäin. Hän ei halunnut Williamin näkevän, kuinka kovaa nuo kolme sanaa häneen nyt sattuivat. Yhtä hyvin mies olisi voinut iskeä kolme puukkoa hänen rintaansa.

"Niin sinä sanoit sille toisellekin",Catherine sai vihdoin sanottua. Hän yritti pitää kivun pois äänestään ja kääntyi nopeasti poispäin, jotta William ei vain ehtisi nähdä kyyneleitä, jotka kihosivat hänen silmiinsä. Catherine käpertyi niin pieneksi kuin suinkin, veti peiton korviinsa ja hautasi kyyneleiden kastelemat kasvonsa tyynyyn. Hän kuuli, kuinka William nousi hitaasti vuoteelta ja käveli parvekkeelle.

Ja koska tämä tarina oli surullinen :( niinkuin tarinat Middleswortheista yleensä, kirjoitin sille onnellisen lopun :) (En siis tiedä onko näin oikeasti tapahtunut!)

Catherine makasi hetken liikahtamatta. Yhtäkkiä hän kuitenkin vetäisi peiton päältään ja seurasi miestään parvekkeelle. Kuutamo langetti maailmaan kalpeaa hohdettaan, joka puhalsi kavalan, luonnottoman hengen puutarhan ja synkän metsän varjoihin.

"William, tule sisään. Sinä jäädyt",Catherine pyysi. Hän tunsi ainakin itse tärisevänsä. Viima puhalsi hänen yöpukunsa läpi, tanssitti sen helmaa ja palmikosta karanneita suortuvia. Williaminkin oli pakko olla kylmissään. Eihän miehellä ollut yllään kuin pyjaman housut ja avonainen paita.

"William, minä pyydän",Catherine toisti. Mies ei liikahtanutkaan, tuijotti vain kalvakan kuutamon valaisemaa puutarhaa vilkaisemattakaan Catherineen.

"William",Catherine huokaisi. Hänessä ei olut enää jälkeäkään siitä vihasta, joka vielä hetki sitten oli korventanut hänen sisintään.

"Anna anteeksi. Sovitaan tämän. Me keksimme kuitenkin kohta jälleen uuden riidan aiheen. Emmehän me muuta osaakaan kuin riidellä."

William ei hievahtanutkaan. Catherine veti henkeä ja sysäsi ylpeyden päättäväisesti pois sanojensa tieltä.

"Minä tiedän, että olen tällainen. Hirveä, ylpeä ja itsepäinen. Tiedän sen. Joekin..."

Catherine huomasi puhuvansa ohi suunsa ja vaikeni äkisti.

"Joekin...?"William kysyi katse yhä puutarhassa. Miehen ääni värähteli vihasta. Catherinea lähes pelotti.

"Joe sanoi minulle joskus, että minä en tule olemaan helppo vaimo. En kenellekään."

Catherine vaikeni jälleen. William ei sanonut mitään.

"Anteeksi William",Catherine toisti. Ei elettäkään. Nyt Catherine tunsi suuttumuksen kipinän iskevän jälleen sisällään. Hän tuli tänne nöyränä ja myöntäen vikansa. Valmiina tekemään sovinnon. Eikä toinen tehnhyt elettäkään!

"William Middlesworth, jos sinä todella rakastat minua, nyt olisi hyvä hetki todistaa se!"hän huudahti ääni väristen. Nyt William kääntyi. Catherine kohotti uhmakkaana leukaansa. Hän tiesi näyttävänsä kamalalta. Hiukset pörröttivät sotkuisina, kasvot olivat kalvakat, silmät punoittivat polttelevista kyynelistä ja pyöristynyt vatsa erottui löysästä yöpaidasta huolimatta.

"Katso minua. Katso oikein kunnolla! Näetpä minkälaisen vaimoksesi otit!"Catherine uhosi mielessään. Williamin huulille levisi kuitenkin Catherinen ihmeeksi hellä hymy. Mies levitti kätensä ja Catherine syöksyi lujaan halaukseen. Hän painautui vasten miehen rintaa, tunsi käsien hyväilevän hänen selkäänsä ja hiuksiaan.

"Saanhan minäkin anteeksi?"William kuiskasi hänen korvaansa.

"Tietenkin saat! Olemme mekin mahdottomia",Catherine huokaisi kyyneltensä lomasta.

Nuori ja kaunis Fidelia (kyllä vain, luit oikein!)

Nuori mustalaisnainen istuskeli leirin liepeillä ja nojasi selkäänsä vanhan kaatuneen kelon runkoon. Kauempana leirinuotion loimussa istui kumaraisia nauravia hahmoja. Nuotiosta singahtelevat kipinät ja kitaran surumieliset soinnut täyttivät ilman.

"Fidelia!"

Nuori nainen käänsi päätään. Nuotion luona istuva mies viittoili häntä luokseen.

"Tule tanssimaan, Fidelia",mies pyysi pilke silmissään. Toinen vanhempi mies näppäili kitarastaan uusia sointuja.

"Kohta!"nuori nainen hymyili ja kääntyi jälleen katselemaan hiljakseen tuulessa huojuvia puiden latvoja ja tähtikirkasta taivasta. Kohta hän kuuli vanhan ja ryppyisen naisen istuvan ähisten viereensä.

"Mitä mietit, tyttö? Tuo hymy huulillasi ei lupaa hyvää",vanhus raakkui epäillen. Fidelia käänsi loistavat kasvonsa vanhan naisen puoleen.

"Kenen mailla me olemme, Mama?"hän kysyi välittämättä vanhuksen pistävästä ja läpitunkevasta katseesta, jota tarkkasi hänen kasvojaan herkeämättä.

"Linnan mailla. Sen vanhan kivirotiskon, joka kohoaa yksinäisyydessään tuolla mäen harjalla",vanhus kertoi.

"Ehkä näin sitten tänään itse linnanherran",Fidelia huokaisi toiveikkaana. Vanhuksen utelias katse muuttui suorastaan kärkkääksi.

"Linnaherran?"hän toisti. Fidelian huulet kaartuivat lempeään hymyyn ja tummiin, avoimiin silmiin syttyi kaukainen katse.

"Kuljeskelin leirin teinoilla tänään iltapäivästä ja ehdin laajan niityn reunaan, kun kuulin jonkun tulevan. Ehdin juuri piiloutua puiden lomaan, ja silloin näin hänet. Mies ratsasti kiiltävällä mustalla hevosellaan niityn poikki. Voi Mama, olisitpa nähnyt hänet! Hän olisi saanut veren kohisemaan jopa sinun kuivuneissa suonissasi."

Vanha nainen näytti epäilevältä.

"Tiedä tuota. Vain nuori antiikin jumala saisi minun vereni enää liikkeelle",hän mutisi käheästi.

"Mama, hän kävi kyllä jumalasta!"

Vanhuksen ilme koveni nuoren naisen innosta hehkuvien kasvojen edessä.

"Sinun on parasta rientää tanssimaan ja unohtaa se miekkonen",hän neuvoi vakavana. Fidelia nosti itsepäisesti leukaansa.

"Mama..."

"Menes nyt!"vanhus sähähti kuin äkäinen kissa. Fidelia huokaisi ja nousi nöyränä seisomaan.

"Voit käskea minut tanssimaan, mutta luuletko todella, että voit käskea minua unohtamaan hänet",hän uhosi silmät ivallisina leiskuen.

"Fidelia...!"

Nuori nainen riensi pois ennen kuin vanhus sai sanottua sanottavansa. Tämä jäi katselemaan, kuinka miesten vislaukset ja kitaran soinnit tervehtivät paikalle juossutta naista. Fidelia nakkasi värikkään huivin harteiltaan ja otti muutaman askeleen keinuttaen lannettaan. Hänen ranteittensa korut helisivät ja kimmeltelivät nuotion loimussa. Mustat hiukset laskeutuivat laineikkaina selkään, ja silmät hehkuivat kiihkeinä kauniista, tummista kasvoista. Sen jälkeen hän lähti sulavaan tanssiin kiertäen leirinuotiota. Solakka hahmo piirtyi tummana vasten rätiseviä liekkejä, yhtä notkeana ja palavana. Vanha nainen rypisti kulmiaan. Nuori Fidelia saisi viekoiteltua vaikka kymmenen linnanherraa, jos hänen mielensä tekisi. Tämä ei luvannut hyvää, ei laisinkaan.

Kauhukuvia

Catherine ratsasti kellastuneiden saniaisten kansoittaman notkelman läpi. Matalalle taivaanrantaan painunut aurinko langetti viimeisiä säteitään syksyn väreissä hehkuvan metsän siimekseen. Catherine nautti lämpimän valon tunnusta kasvoillaan. Kohta tuo valo painuisi mailleen ja lämpö häviäisi koko kylmäksi talveksi. Catherine hytisi ajatellessaan koleita, vetoisia käytäviä ja jääkukkasten peittämiä ikkunaruutuja. Hän kehotti ratsuaan kiristämään tahtiaan kuin karistaakseen ajatuksen mielestään. Silloin hän huomasi pikkutyön, joka hyppäsi keveästi helmat hulmahtaen oksalta alas saniaisten joukkoon. Sofie kääntyi kääntyi kiharat palmahtaen ja hymyili Catherinelle, joka liukui alas satulasta ja käveli tytön luokse. Ennen kuin hän ehti vetäistä Sofien halaukseen, tyttö ryntäsi juoksuun.

"Sofie odota!"Catherine huusi nauraen ja riensi tytön jälkeen. Sofien vikkelä hahmo puikkelehti puiden lomassa, ryömi kaatuneiden puiden ali ja hyppi maasta työntyvien juurien ja sammaloituneiden kivien ylitse. Catherine yritti pysytellä tytön perässä, mutta hänen helmansa takertuivat puiden oksiin ja repeilivät hänen riuhtoessaan itseään eteenpäin. Sofien pikkuinen hahmo katosi hiljalleen puiden lomaan. Catherine yritti epätoivoisesti pitää pikkutytön näkyvissään. Hän kompastui kuitenkin juurakkoon ja kaatui polvilleen maahan. Kompuroidessaan ylös hän tunsi vahvat kädet, jotka tarttuivat häntä vyötäisiltä. Hän käännähti ja näki Joen. Nuoren, nauravan, komeakasvoisen Joen, jonka huulilla karehti hymy ja jonka silmissä välkkyi veitikkamainen pilke. Catherine kietaisi kätensä miehen harteille ja salli tämän nostaa itsensä syliin. Hän laski päänsä lepäämään vasten Joen olkaa ja haistoi tutun kuivien heinien ja hevosten tuoksun. Catherine hymyili itsekseen ja nosti päänsä kohdatakseen Joen hymyilevät kasvot, mutta huomasikin tuijottavansa suoraan Gabrielin ilmeettömiin silmiin.

"Gabriela antoi lapsen pois",Gabriel tokaisi. Hänen äänensä oli välinpitämätön, soinniton. Catherine pyristeli irti Gabrielin halauksesta. Miehen kädet olivat hyiset, suorastaan jääkylmät.

"Lapsi kuoli",Gabriel sanoi. Catherine puisti päätään.

"Ei Gabriel, sinä tiedät, että lapsi ei kuollut. Sinähän näit hänet."

Gabriel kallisti päätään.

"Ei Catherine. Ei Gabrielan lapsi, vaan sinun lapsesi."

Catherine tuijotti Gabrielia epäuskoisena.

"Eihän hän ole vielä edes syntynyt!"hän huudahti hädissään.

"Se on kuollut",oli kaikki, mitä Gabriel siihen sanoi. Catherine puisti jälleen päätään ja kääntyi rynnätäkseen pois Gabrielin läpitunkevan, kylmän katseen alta, mutta näkikin Sofien. Tyttö juoksi itkien häntä kohti. Hän levitti kätensä sulkeakseen Sofien halaukseen, mutta tämä juoksikin ohitse edes katsomatta Catherineen ja syöksähti nyyhkyttäen hänen takanaan seisseen miehen syliin. Catherine kääntyi. Hän näki miehen kietovan kätensä lohduttaen Sofien ympärille ja painavan suukon kiharaisille hiuksille. Sen jälkeen mies nosti katseensa Catherineen. Nuo komeat, kiharoiden kehystämät kasvot saivat Catherinen hymyilemään. Hän halusi kävellä Williamin luokse, mutta hänen jalkansa eivät liikahtaneetkaan. Hän kohotti kättään ja kurotti epätoivoisesti miestä kohden, mutta tämä ei tehnyt elettäkään. Katsoi vain Catherinea kylmästi harmailla silmillään, huulillaan ivallinen virnistys ja kädet kiedottuina Sofien ympärille. William kumartui, nosti nyyhkyttävän tytön syliinsä ja käänsi selkänsä

Catherinelle.

"William!"Catherine huusi epätoivoissaan, mutta mies ei kääntynyt katsomaan. Oli kuin ei olisi kuullutkaan, käveli vain poispäin kantaen Sofieta mukanaan. Catherine näki Sofien kasvot Williamin olan ylitse, vaan kasvot eivät olleetkaan Sofien. Ne olivat toisen pikkutytön. Sama tyttö seisoi kaikkien katseiden kohteena pelosta jäykkänä keskellä salonkia änkyttäen runoa, joka hänen oli määrä lausua pienelle kuulijajoukolleen. Catherine istui yleisön joukossa säälien tuota pikkutyttöä. Tämän heiveröistä olemusta, laihan varren päälle huonosti istuvaa mekkoa ja laajoja vihreitä silmiä, jotka näyttivät suhteettoman suurilta pieniin rumiin kasvoihin. Silmien ahdistunut, pelokas katse singahteli hätääntyneenä yleisön joukossa tuoden elävästi mieleen häkkiin teljetyn eläimen. Kaikki tunsivat sääliä tuota pikkutyttöä kohtaan. Osa päivitteli hiljaa itsekseen pikkuisen rumuutta. Ilkeimpien ja julmimpien huulilla karehti jopa vahingoniloinen, julma hymy. Catherine itse ei kyennyt enää katsomaan tyttöä, todistamaan tämän pelkoa ja epävarmuutta. Hän nousi paikaltaan kyyneleet silmissä poltellen ja puikkelehti tuolien lomasta salongin ovelle. Hän huomasi silmäkulmastaan jonkun toisenkin nousevan. Mies, hyväryhtinen ja voimakasharteinen, käveli pikkuisen tytön luokse ja keskeytti tämän onnettoman lausunnan laskemalla kädet hellästi tämän harteille.

"Catherine, kiitos sinulle. Tämä riittää varmasti tältä illalta."

Catherine säpsähti hereille. Hän räväytti silmänsä auki ja makasi hetken paikallaan kuunnellen kiihkeästi hakkaavaa sydäntään. Hiljaisessa pimeässä yössä se kuulosti korvia huumaavalta. Catherine kömpi istualleen täristen kuin kuumeinen. Hän tunsi lämpimät kyyneleet, jotka helmeilivät poskilla ja noruivat pitkin leukaa tipahdellen yöpaidan rinnukselle. William käänsi unissaan kylkeä hänen vieressään. Catherine katseli noita levollisia kasvoja ja tyynylle hajalleen levinneitä kiharoita. Miehe rintakehä nousi ja laski hitaasti syvien hengenvetojen tahtiin.

"Ei Catherine. Ei Gabrielan lapsi, vaan sinun lapsesi."

Catherine painoi yhä tärisevän kätensä pyöristyneelle vatsalleen.

"Se on kuollut."

Catherine puri huultaan ja istui pimeässä hyvän aikaa. Peitteet kahisivat, kun William käänsi uudestaan kylkeä.

Filosofiaa pyykkikorin äärellä

"Ei moni poika hänen laistaan, kai kohtaa milloinkaan. Kuin kastehelmet kirkkaat, on hällä katseessaan",lauleli Cathy haaveksien ja juoksutti lady Scarlettin mekon silkinviileää kangasta käsissään.

"Hänellä on kaikkea",Lora tuhahti katkeruutta äänessään.

"Kauniit kasvot, kauniita vaatteita, paljon rahaa ja monta ihailijaa",Fanny luetteli ja laski sormillaan.

"Kaikkea mitä meillä ei ole",Lora murahti. Neljä pyykkäriä silmäsivät nopeasti kuluneita vaateparsiaan, paljaita likaisia jalkojaan ja kylmiä työn kovettamia käsiään.

"Hänen käsillään ei ole tehty päivääkään työtä",virkkoi Cathy.

"Ei ainakaan pesty pyykkiä!"Lora julisti.

"Emme me rumia ole",Anniina huomautti yllättäen pyykkikorin luota. Kolme muuta kääntyivät katsomaan häneen ihmeissään.

"No, jos meidät pestäisiin, takkuiset hiuspehkomme kammattaisiin ja koristeltaisiin ja meidät puettaisiin kauniisiin kahiseviin leninkeihin, niin me kävisimme oikeista hienoista neideistä",Anniina puolusti väitettään. Fannyn kasvoille levisi haaveksiva hymy. Lora näytti epäilevältä. Cathy laski kasvonsa ja katseli tarkkaan sylissään lepäävän puvun laskoksia, kalliin kankaan pintaan lankeavia valoja ja varjoja.

"Ei Anniina. Ajatuksesi on kaunis, mutta me olemme pesussa kulumattomia pyykkäreitä",Lora huokaisi. "Ajatelkaa vaikka neiti Bonsdroffia. Hänen moitteetonta ryhtiään ja tyyntä, arvokasta olemustaan. Häntä me ihailemme ja kadehdimme, emme vain kalliita laninkejä, joita hän käyttää. Ei mekko tee tytöstä ladya."

Kaikki olivat tovin hiljaa tämän masentavan puheen jälkeen.

"Lora, sinä olet kyynisin ihminen, kenet tunnen",Fanny huokaisi lopulta särkien hiljaisuuden.

"Kaikki se on katoavaista",Cathy sanoi ontosti."Maallinen rikkaus ja omaisuus. Miettikää vaikka Mathia. Hänellä oli kaikki, kokonainen linna ja valtakunta, kaivoksittain jalokiviä, enemmän kuin pienet päämme kykenevät edes kuvittelemaan. Ja yhtäkkiä hänellä ei ollut enää mitään."

Cathy levitteli käsiään.

"En ikinä pitänyt Mathista",Lora totesi.

"Puhut kuin hän olisi kuollut",Cathy huomautti järkyttyneenä. Lora kohautti vähättelevästi harteitaan kuin sanoen: "Sama se minulle."

"Minusta hän sopii paremmin talleille kuin salonkeihin",Anniina mietti ääneen.

"Kuinka niin?"Fanny ihmetteli mielessään kuva Mathista salongin kultaisessa loisteessa.

"En tiedä. Tuntuu vain siltä."

"Ehkä Anniina on oikeassa, mutta minä luulen, että Math ei ole jäämässä talleille. Hän lähtee",Cathy tiesi. Kolme muuta katsahtivat häneen hämmästyneinä.

"Älä sano tuota Margarethille",Lora tokaisi.

"Kuinka niin lähtee?"Fanny huudahti kalveneena yhtä värittömäksi kuin kädessään pitelemä norsunluunvalkea alushame.

"Rauhoitu Fanny! Se oli vain arvailua",Cathy huudahti ja tarttui ystäväänsä tyynnytellen harteista.

"Niinpä! Yhtä hyvin minä voisin ennustaa, että joku päivä sir Walter saa kyllikseen pekonista",Anniina sanoi.

"Huono vertaus, Anniina",Lora naurahti pilkallisesti. "Math voisi lähteä tästä Linnasta vaikka sata kertaa, mutta koskaan ei tule sitä päivää, jona sir Walter saisi kyllikseen pekonista."

Vanhoja Ystäviä (huom. William, vain ystäviä!)

Hyinen viima löi vasten Catherinea, repi hänen hiuksiaan ja vaatteitaan, riisti tunnon poskista ja ohjaksia puristavista paljaista käsistä. Rapa roiskui hevosen kavioiden iskiessä vasten kuraista maata. Jäinen tihku piiskasi ratsastajaa, joka vihan voimalla löi kannat hevosen kylkiin kannustaen sen entistä hurjempaan vauhtiin. Ratsu loikkasi leveän ojan ylitse ja kiisi poikki luonnonniityn, jonka kellastuneet heinänkorret öiden halla oli painanut lakoon. Catherine näki silmäkulmastaan kaukana puidenlatvojen yläpuolella vilauksen Linnan kunnioitusta herättävästä hahmosta, jonka Catherine tapasi mieltää kodikseen. Tällä hetkellä se kuitenkin merkitsi hänelle vain vankilaa. Juorujen ja teeskentelyn, epäilyn ja kateuden, mustasukkaisuuden ja vihan silmitöntä häkkiä, josta herttuatar pyristeli vapauteen. Hän janosi vauhtia, halusi päihtyä sen huumasta ja unohtaa kaiken muun. Silloin Catherine tunsi yhtäkkiä heikotuksen tunteen, joka iski häneen varoittamatta. Hän joutui kiskaisemaan voimiensa takaa ohjaksista, jotta sai korskuvan ratsunsa seisahtumaan. Catherine liukui alas satulasta suoraan polvilleen märkään maahan. Hänen päässään pyöri, ja ympäröivä syksyinen metsä hävisi kaiken nielevän huimauksen sieltä.

"Rouva Middlesworth?"

Kädet tarttuivat Catherinen harteisiin ja estivät häntä valahtamasta hervottomana pitkäkseen märkään maahan. Catherine ponnisteli pysyäkseen tajuissaan.

"Catherine?"

Ääni värähti huolestuneena. Catherine hengitti syvään ja kohotti aavistuksen päätään. Huimaus hälveni hiljalleen jättäen jälkeensä tykyttävän sydämen ja kuvottavan pahoinvoinnin. Catherine painoi käden tunnustellen jo aavistuksen pyöristyneelle vatsalleen.

"Catherine? Kuuletko sinä minua?"

Nyt Catherine tunnisti äänen. Hän käänsi päätään kohdatakseen viereensä polvistuneen Joen huolesta tummuneen katseen.

"Kuulen minä",hän henkäisi hiljaa. Joen olemus rentoutui huojentuneena, mutta vahva ota Catherinen harteista ei kuitenkaan hellennyt.

"Et saisi ratsastaa tuolla tavoin kun..."Joe vaikeni ja vilkaisi merkitsevästi Catherinen vatsanseutua. Nainen tunsi punastuvansa.

"Minä tiedän sen. Minun oli vain pakko selvittää ajatuksiani",hän puolustautui.

"Olisit voinut pudota satulasta",Joe huomautti ankarasti. Catherine pakotti kiristyneille valkeille huulilleen hymyn.

"En minä ole koskaan pudonnut. Enkä tule putoamaankaan. Muistathan?"

Nyt Joekin hymyili aavistuksen.

"Oliko teillä riitaa? Et sinä muuten ratsataisi täällä kuin järkensä menettänyt."

"Minulla ja Williamilla vai? No voi kyllä!"

Catherine odotti tuskastuneena, että Joe olisi udellut riidan syytä. Mies ei kuitenkaan tehnyt niin. Hän tyytyi vain nyökkäämään ja puristamaan Catherinen harteita lohduttaen.

"Minä mietin joskus, oliko minun sittenkään viisasta mennä naimisiin hänen kanssaan",Catherine huokaisi hiljaa.

"Avioliitoissa on vaikeita aikoja. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että kiristävää solmua ei saisi auki. Kohta kaikki on taas paremmin",Joe lohdutti. Catherine puisti päätään.

"Ei Joe, tämä liitto on ollut kireä umpisolmu alusta alkaen. Vähän väliä se höltyy, mutta sen jälkeen taas kiristyy entistä kireämmälle. Ja se tekee aina entistä kipeämpää."

Catherine sävähti kuin ruumiillisesta kivusta. Joe kiersi kätensä lohduttaen kylmästä hytisevän naisen ympärille.

"Minun olisi pitänyt lähteä mukaasi silloin, vaikka sinä kielsit. Kaikki voisi olla nyt hyvin toisin",Catherine mutisi.

"Ei sinun pidä arvailla tuollaista",Joe huokaisi raskaasti.

"Et sinä tiedä, miltä minusta tuntuu!"Catherine huudahti vihaisena. Hän tunsi kyynelten polttelevan silmissään.

"En minä tiedäkään",Joe myönsi tyynnytellen."En minä osaa kuin arvailla, miltä sinusta tuntuu. En minä voi löytää sanoja, joilla lohduttaa sinua. Kaikki mitä minä pystyn sanomaan on, että on hyödytöntä murehtia menneisyyttä. Sinä selviydyit siitä, Catherine. Tulevaisuuteen sinuun on katsottava. Nuo sanat ovat niin käytettyjä ja kuluneita, että ne kuulostavat naurettavilta jopa omissa korvissani. Niin se kuitenkin on."

Catherine nosti päätään ja katseli Joeta tarkkaan. Nuo kasvot olivat olleet hänelle joskus niin tutut ja turvalliset, nykyään ne näyttivät ajoittain täysin vierailta. Nyt hän saattoi kuitenkin erottaa häivähdyksen siitä nuoresta elämänjanoisesta miehestä, jota hän oli rakastanut vuosia sitten. Ja joka oli rakastanut häntä.

"Niinkö?"Catherine kysyi heikosti. Joe nyökkäsi. Catherine ei sanonut enää mitään. Hän vain painoi päänsä Joen olkaa vasten samoin, kuin oli tehnyt vuosia sitten. Joessa oli jotain tuttua ja lohdullista, mutta Catherine huomasi tuntevansa syyllisyyttä. Hän pelkäsi omia tunteitaan. Catherine ei kuitenkaan löytänyt etsimälläkään itsestään mitään rakkauden kaltaista tätä miestä kohtaan. Hän toivoi vain ja ainoastaan saavansa olla Joen lähellä ja lohdutettavana. Hänen ei tarvinnut esittää Joelle vahvaa kuten kaikille muille. Hän sai olla niin haavoittuvainen, heikko ja säälittävä kuin hänestä ikimaailmassa tuntui. Catherine tunsi silti olevansa levoton ja varuillaan. Hän pelkäsi, että joku näkisi heidät nyt, kun hän oli tällä tavoin käpertynyt Joen syliin. Catherine sävähti jo yksin ajatusta, mikä sai Joen silittämään lohdutellen hänen selkäänsä. Catherine puristi silmänsä tiukasti kiinni. Kaikki oli tuomittu tuhoon, jos William saisi tietää. Hän ei kuitenkaan saisi miestään ymmärtämään.

Delhin Yöelämää

Math katseli kuvaansa halkeilleesta peilistä. Hän tiesi etäisesti muuttuneensa, muuttuneensa hyvin paljon. Hintelä, pyöreäkasvoinen ja kalpea poika tuntui todella kaukaiselta ajatukselta. Ruumiillinen työ ja Intian armoton paahde olivat ruotineet häntä säälimättä. Nyt peilistä katseli aikuinen mies. Kavenneet kasvot olivat päivänpaahtamat, takkuinen hiusraja kiilteli märkänä hiestä. Ahavoituneet hartiat, jotka piirtyivät kosteana ihoon liimautuneen paidan alta, olivat jäntevät ja voimakkaat.

"Math! Ootkos sä täällä?"

Math käänsi selkänsä kuvajaiselleen juuri, kun Luke kävi sisään kasvoillaan niille ominainen ivallinen virne, joka kavensi hänen mustat silmänsä ja piirsi kasvoihin ovelan juonteen.

"Ja vielä nuo kamppeet päällä?"ihmetteli Jason, joka silmäsi Luken olan yli Mathin saappaita ja armeijan housuja.

"Mitä nyt? Teillä on jotain mielessänne",aavisteli Math.

"Minä järjestelin hieman asioita, eikä meitä kolmea kaipailla tänä iltana täällä",Luke selitti. Math rypisti kulmiaan. Lukella oli ihmeellinen taito osata "järjestelle asioita" omaksi edukseen.

"Onko sinulla suunnitelmia?"Math halusi tietää.

"Suunnitelmia? Kyllä vain, veliseni. Me lähdemme tutustumaan Delhin yöelämän sykkeeseen. Minulla on mielessä eräs tietty paikka."

Luken mustat silmät välkähtivät malttamattomina ja ohuille huulille levisi hymy, joka sai Mathin jostain syystä aavistuksen varuilleen.

Luke vetäisi ohitseen kulkevan värikkäisiin kankaisiin pukeutuneen tytön luokseen.
"Kolme juomaa",hän käski ja nosti kolme sormea pystyyn. Tyttö nyökkäsi korvarenkaat helähtäen ja jatkoi matkaansa. Luke kääntyi Mathin ja Jasonin puoleen. Hänen tumma tukkansa kiilteli himmeässä valossa, kapeilla huulilla karehti voitokas hymy.
"Enkös sanonut, että tämä on viihtyisämpi kuin rykmentin haisevat teltat?"hän virnisti.
"Hän on upea",Jason henkäisi hurmioitunut katse nuoressa tummassa tyttössä, joka heilutteli lanteitaan hiljaisen soiton tahtiin savuisen huoneen toisella puolen. Luke käänsi nauravat silmänsä Mathiin.
"Onhan tämä vaihtelua",Math myönsi hymyillen.
"Odotas, niin minä anan sinulle kohta lisää vaihtelua",lupasi Luke ja kumartui kaivamaan taskujaan. Tyttö kävi tuomassa juomat. Math kiitti häntä, sillä Luke oli keskittynyt kaivelemaan taskujaan ja tanssijatyttö oli vanginnut Jasonin huomion täysin. Tyttö hymyili Mathille. Tummista  ripsistä lankesivat poskille pitkät varjot. Hän sanoi Mathille hindiksi jotain, mitä mies ei tietenkään voinut ymmärtää. Näin ollen Math tyytyi hymyilemään pahoitellen, ja tytön laajat, tummat silmät nauroivat hänen ilmelleen. Seuraavassa hetkessä hän oli hävinnyt ilmassa pyörteilevän savun, Intian tukahduttavan kuumuuden ja tilassa liikuskelevien ihmisten joukkoon.
"Nyt miehet tahdon, että kokeilette jotain uutta",Luke ilmoitti ja nakkasi pöydälle kaksi paperiin käärittyä savuketta. Jason onnistui vaivoin irrottamaan katseensa tanssijatytöstä.
"Mitä nuo ovat?"hän ihmetteli, poimi yhden sätkistä sormiinsa ja haistoi sitä. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.
"Kannabista!"hän huudahti. Luken silmät välkähtivät kujeellisesti. Hän pyöritteli sormissaan kolmatta  sätkää, vei sen huulilleen ja sytytti sen.
"No koettakaa",hän kannusti ja vetäisi sauhut omastaan. Math nappasi savukkeen pöydältä ja haistoi sitä kuin varmistaakseen asian.
"Oletko polttanut näitä ennenkin?"Jason tiedusteli epäluuloisena. Luke nauroi sydämellisesti ja puhalsi  suustaan savurenkaita.
"Tietenkin. Luottakaa minuun."
Math raapaisi tulitikun ja sytytti savukkeen. Hän imaisi siitä varovasti ja yskähti muutaman kerran. Luke hykerteli ilkikurisesti. Jason näytti yhä epäilevältä.
"Kokeile! Ei siihen kuole",Luke kehotti ja tyrkkäsi tulitikkuaskin Jasonille, joka katseli Mathia kuin odottaen jotain. Math huomasi tuijotuksen, vetäisi keuhkonsa täyteen savua ja kohautti olkiaan.
"Ei hullumpaa",hän virkkoi. Jason sytytti rohkaistuneena omansa. Math otti mukavamman asennon tuolissaan ja poltteli savukettaan hiljalleen. Vähitellen rento, raukea tunne levisi jokaiseen lihakseen.  Se oli erilaista. Turruttavampaa kuin oikein väkevä humala. Tälläista Math oli etsinyt. Pakotietä. Ja nyt hän oli sen löytänyt. Math tunsi voitonriemuisen hymyn leviävän huulilleen. Tämä oli nopeampaa ja vaivattomampaa kuin juominen. Ja kokonaisvaltaisempaa. Hän pakeni yhä kauemmaksi sen luota, mitä hän ei halunnut ajatella tai muistaa. Math naurahti ääneen. Kaikki oli oikeastaan hirveän huvittavaa.

Viimehetkellä

Kylmä, armoton merituuli iski vasten Jasonia, joka astui laivan kannelle. Hän haistoi suolaisen meren ja kuuli aaltojen sortuvan vasten laivan keulaa ja kylkiä. Hän ei nähnyt maata eikä lokkeja, vain sinistä aavaa niin kauas kuin silmä kantoi. Horisontissa taivas kosketti merta, mutta raja oli häälyvä kuin veteen piirretty viiva. Sen erotti hetken, mutta kohta se taas hävisi tasaiseen sineen. Jason heitti repun selkäänsä ja käveli kannen poikki. Höyrylaiva sylki merta eteenpäin kyntäessään tummaa, sankkaa savua taivaalle. Hän nojautui vasten kaidetta ja katseli myrskyisiä vaahtopäitä merenselällä. Silloin hän huomasi toisen miehen, joka myös nojaili kaiteeseen ja tuijotti merta. Mies oli hyvin nuori, oikeastaan poika vielä. Hänen ruumiinsa ei ollut vielä vankistunut ja miehistynyt, vaan se oli pitkä ja hontelo. Nuorukainen ei selvästikään ollut ulkoilmaihmisiä, sillä laihan ruumiin lisäksi iho oli kalpea. Silmien alla häälyivät tummat, raskaat varjot. Jason ei voinut katsoa tuota nuorukaista tuntematta sääliä. Tämä ei tulisi pärjäämään rykmentin kehnoissa oloissa ja Intian kuumassa paahteessa. Silloin nuori poika nojautui aavistuksen eteenpäin, kohti tyrskyäviä aaltoja. Jasonin valtasi epäusko. Ei kai poika aikonut hypätä? Hän ei kyennyt liikahtamaankaan, katseli vain kuinka nuorukainen tarttui kaksin käsin kaiteeseen. Jasonin kurkusta pääsi hätääntynyt huudahdus ja hän rynnisti eteenpäin tarraten viime hetkellä nuorukaista harteista kiskaisten tämän voimalla taaksepäin. Molemmat miehet romahtivat päistikkaa kovalle laivan kannelle. Nuorukainen räpiköi pystyyn ja tuijottti Jasonia. Hänen ruskeat, pyöreät silmänsä olivat laajenneet säikähtäneinä, mutta niiden katse oli etäinen ja tyhjä. Jason yritti löytää siitä pelkoa tai vihaa, mutta turhaan.

"Mitä sinä yritit, hyvä mies?"hän huudahti ja kömpi pystyyn. Nuorukainen katsahti kauas merelle, eikä Jason pystynyt vieläkään tulkitsemaan hänen ilmettään.

"En tiedä",tämä sai sanottua. Jason puisti päätään.

"Kuules kaveri, nyt lähdetään kauaksi tuosta kaiteesta",hän murahti ja vetäisi pojan mukaansa. Yhdessä he kävelivät seinän luokse ja kiersivät suojaan piiskaavalta tuulelta. Nuorukainen nojautui vasten seinää ja huokaisi syvään.

"Kiitos tuosta, tai niin minä ainakin luulen",hän sanoi hiljaa ja epävarmana. Jason nojasi myös selkäänsä seinää vasten ja vetäisi taskustaan huolettomasti savukkeen.

"Eipä mitään. Kelpaisikos sinullekin? Hermosauhut voisivat olla paikallaan",hän arveli. Nuorukainen nyökkäsi. Jason vetäisi toisenkin savukkeen ja ojensi sen. Nuorukainen otti sen vastaan ja Jason laittoi merkille, kuinka tämän kädet tärisivät.

"Minä olen Jason Davies",hän esittäytyi ja nakkasi tulitikkuaskin pojalle. "Entä sinä?"

"Math",nuorukainen vastasi ja pisti savukkeen hampaittensa väliin. "Math Crawley."

Nuorukainen raapaisi tulitikun ja syttytti tupakan.

"Jaahas",Jason virkkoi ja nappasi askin itselleen.

"Kuules Math, ei sitten enää tuollaisia temppuja. Sovittu?"

Nuorukainen katsahti häntä, eivätkä hänen silmänsä heijastaneet mitään selvää tunnetta. Ne olivat ilmeettömät. Tyhjät. Epätodelliset.

"Sovittu",nuorukainen myöntyi ja puhalsi savua suustaan.

Biljardi on vaarallinen laji

Edward kumartui biljardipöydän puoleen ja viritti keppinsä valmiiksi. Hän sulki toisen silmänsä, tähtäsi tarkkaan ja iski. Keppi kolahti palloa vasten ja sysäsi sen liikkeelle. Se pyöri vinhaa vautia pitkin pöydän vihreää pintaa ja kolahti toiseen palloon tähän asti täydellisesti Edwardin suunnitelman mukaan. Siihen se kuitenkin jäi. Toinen pallo kimposi väärään suuntaan ja kolahti vasten pelipöydän laitaa kaukana taskusta. Edward suoristautui ja tuhahti harmissaan. Hänen pelitoverinsa sir Scott hykerteli vahingoniloisena pelipöydän toisella puolen.

"Biljardi jos joku osaa ottaa miehestä mittaa",hän myhäili. Edward sinkautti harmistuneen katseen biljardipöydän yli.

"Minusta löytyy parempiakin keinoja",hän tuhahti.

"Niin kyllä löytyykin! Ratsastus ja metsästys. Siinä vasta ulkoilmalajeja!"

Sir Scott kumartui puhuessaan pelipöydän puoleen, hiljeni ja tähtäsi. Pallo syöksyi pöydän yli, kolahti kaveriinsa ja lähetti tämän epäröimättä ja täsmällisesti matkaan kohti oikeanpuoleista nurkkaa. Pallo katosi suhahtaen näkyvistä, ja sir Scottin huulille levisi voitonriemuinen hymy.

"Minä luulen, että te ette edes pysy satulassa",hän epäili ja iski toista palloa, joka sinkosi pelipöydän yli ja jäi lähelle vasenta nurkkaa.

"Älkää epäilkö miehisyyttäni",Edward huomautti loukkaantuneena ja silmäili biljardipöytää suunnitellen seuraavaa siirtoaan.

"En suinkaan. Epäilinin teidän ratsastustaitojanne."

Edward mulkaisi sir Scottia murhaavasti, ennen kuin kumartui jälleen pelipöydän puoleen. Tämä lyönti ei kuitenkaan ollut sen parempi kuin hänen edellisensäkään.

"Pelaisimmepa edes panoksilla",hän murahti harmistuneena. Sir Scott naurahti.

"Hyvä mies, tehän häviäisitte rahanne alta aikayksikön!"

Edward tyytyi kohauttamaan harteitaan. Sir Scott kiersi biljardipöydän, seisahtui hänen viereensä ja tähtäsi. Pallo singahti täsmällisesti pöydän taskuun.

"Täydellistä!"taidoistaan hurmioitunut sir Scott huudahti ja huitaisi kepillään laajassa kaaressa niin, että kolautti sillä epähuomiossa vastustajaansa päähän. Edward kirosi ja hyppäsi sivuun.

"Älkää minua huitoko! Pallot ovat tuolla!"

"No, kyllä teidän päänne biljardipallosta kävisi. Yhtä kova ja yhtä tyhjä",sir Scott murjaisi ja hörähti vitsilleen. Edward hieroi tympääntyneenä otsaansa, jossa helotti kepin siihen iskemä punainen jälki.

"Entä arvostaako lady Scarlett metsästystä?"hän kysäisi kiusallaan. Sir Scott, joka oli jo kumartunut tähtäämään, käännähti vauhdilla katsomaan pelitoveriaan. Tällä kertaa Edward ehti väistää heilahtavan kepin.

"Miten lady Scarlett liittyy tähän?"sir Scott kysyi ja kurtisti epäillen toista kulmaansa.

"Arvostaako hän sitä, että mies murhaa viattomia luontokappaleita?"Edward hymyili viattomasti.

"Sitä teidän on viisainta kysyä häneltä itseltään",sir Scott murahti raivostuneena ja kumartui biljardipöydän puoleen. Tällä kertaa pallo ei osunutkaan, vaan kolahti suoraan vastapäiseen laitaan.

"Ja mitä lady Scarlett sinua edes kiinnostaa?"sir Scott äykäisi ja kääntyi virnuilevan Edwardin puoleen.

"Mitä se sinulle kuuluu?"

Sir Scott osoitti Edwardia kepillään.

"Sinä lurjus saat pysyä kaukana lady Scarlettista!"

"Rauhoittukaa, hyvä mies",Edward tyynnytteli ja levitteli käsiään. Sir Scott tökkäsi kepillään miestä rintaan.

"Lurjus sinä olet, sen näkee heti. Enkä minä salli, että lady Scarlett joutuu kärsimään uudestaan jonkun rentun takia!"

"Hetkinen! Minua ei verrata sir Williamiin",Edward huomautti.

"Kiharoilla tai ilman, samanlaisia retkuja te olette molemmat. Tai mistä minä tiedän, Williamhan saattaisi vaikuttaa suorastaan viattomalta sinun rinnallasi, jos teitä ja naisseikkailujanne käytäisiin vertailemaan!"sir Scott julisti ja katkaisi keppinsä vihoissaan keskeltä kahtia.

"Kiitä onneasi, että tämä et ollut sinä!"hän huudahti heristäen biljardikepin kappaleita hämmentyneen Edwardin nenän edessä. Sen jälkeen hän nakkasi ne pöydälle ja marssi raivosta puhisten huoneesta.

"Naisseikkailuja? Onko minulla sellaisiakin?"mutisi Edward ja tuijotti huvittuneena raivostuneen pelitoverinsa jälkeen.

Ja kuka sanoikaan sadepäivien olevan tylsiä?

Catherine makasi maassa koivujen katveessa ja katseli niiden alastomien oksien lomasta harmaata, raskasta taivasta. Koleassa ilmassa tuoksui syksy. Se oli viimeisiä tuoksuja ennen kuin luonto vaipui uneen kylmäksi pakkastalveksi ja vei mukanaan kaikki tuoksut ja äänet. Nyt Catherine saattoi silmät sulkiessaan kuulla koivujen kahisevan vilpoisessa, sadetta enteilevässä tuulessa.

"Onko sinun kylmä?"

Catherine kohotti päätään ja hymyili Joelle, joka istuskeli maassa ja nojasi vasten koivun runkoa.

"Ei yhtään",Catherine vakuutti.

"Sepä harmi. Minun ei siis tarvitse lämmittää sinua",Joe totesi pahoitellen. Catherine nousi nauraen istualleen ja kömpi Joen viereen. Mies kietoi kätensä nuoren naisen ympärille ja vetäisi tämän aivan lähelleen. He istuivat hetken vaiti, ja Catherine laski päänsä miehen olalle.

"Herttuatar taitaa pakoilla velvollisuuksiaan tänä iltana?"Joe moitti yllättäen. Catherine nosti kasvonsa ihmeissään ja näki leikkisän pilkkeen miehen tummissa silmissä.

"Miten niin?"hän kysyi. Joe kohotti kulmiaan.

"Tämän illan tanssiaiset. Lady Catherinea ei nähdä siellä ilahduttamassa läsnäolollaan."

"Ketä minä siellä ilahduttaisin? Olen paljon mieluummin täällä. Sanoin, että päätäni särkee."

"Särkeekö sitä todella?"

Joe kumartui ja painoi suukon Catherinen otsalle.

"Ei ainakaan enää",Catherine hymyili ja kohotti toiveikkaana kasvojaan. Joe nauroi ja painoi huulensa Catherinen huulille. Silloin harmaa, raskas taivas päätti keventää taakkaansa. Muutama sadepisara tipahteli harvakseltaan tuoksuvaan maahan. Catherine kallisti päätään taakse ja silmäsi pahaenteistä taivasta.

"Juostaan talleille",hän ehdotti. "Ehdimme vielä ennen kuin tämä yltyy kovaksi."

Joe nyökkäsi, ja he nousivat seisomaan. Nyt sade humisi jo koivun oksistossa ja ropisi lakastuneille horsmanvarsille. Catherine ryntäsi nauraen juoksuun, ja Joe riensi hänen peräänsä.Yhdessä he juoksivat hopeanharmaasta koivikosta lakastuneelle kullanruskealle niitylle ja sen poikki kapealle polulle. Hiljalleen sade sulki maiseman paksuun, harmaaseen syliinsä. Catherine kompuroi märkiin, kuraisiin helmoihinsa ja seisahtui kerätäkseen ne paremmin käsiinsä. Joe, joka oli ohittanut Catherinen ja juoksi hyvän matkaa tämän edellä, kääntyi ja huusi:"Tule jo! Mikä sinulla kestää?"

"Et sinäkään juoksisi yhtään tämän nopeammin, jos sinulla olisi tälläinen mekko!"Catherine huusi tympääntyneenä takaisin.

"Ota se pois!"Joe ehdotti virnistäen.

"Sinä senkin!"Catherine huudahti nauraen ja ryntäsi jälleen juoksuun. He kompuroivat sateen piiskatessa mäen rinteen ylös talleille. Joe vetäisi raskaan oven auki ja päästi Catherinen edellään sisään. Herttuatarta vasten tulvahti tallien lämpö, lepattava päreiden valo sekä kuivien olkien ja hevosten haju. Catherine päästi helmat käsistään ja nojasi hengästyneenä polviinsa. Puvun kastunut paksu kangas painoi raskaana, ja hiussuortuvia oli takertunut poskille ja kaulalle. Joe pyyhki hihallaan ahavoituneita kasvojaan ja kiskaisi oven jäljessään kiinni sulkien ulkopuolelle sateen ja vinkuvan tuulen.

"Olet aivan märkä!"Catherine nauroi nähdessään miehen. Joe hymyili ja nakkasi lattialle vettä valuvan takkinsa. Sade oli kastellut sen läpimäräksi ja liimannut valkean, pellavaisen paidan ihoon.

"Sinä myös",hän totesi ja osoitti Catherinea. "Nyt viimeistään kadut sitä, että et mennyt tanssiaisiin."

Catherine suoristautui ja käveli miehen luokse. Hän silitti lempeästi Joen märkiä hiuksia ja painoi otsansa vasten tämän otsaa.

"Voi en! Tämä on monin verroin hauskempaa",hän vakuutti vilpittömästi. Joe vetäisi nauraen Catherinen itseään vasten.

"No se on ilo kuulla:"

Kasvatusneuvoja kaivataan

"Catherine, miksi sinä et ollut ranskantunnilla tänään?"

Lattialla kirjaa lueskellut pikkutyttö kääntyi katsomaan isäänsä.

"Olinhan minä!"Catherine huudahti ja nosti uhmakkaana leukaansa. Isä kurtisti kulmiaan.

"Älä valehtele",hän sanoi ankarasti. Catherine tuijotti isäänsä suoraan silmiin.

"Minun oli paha olla."

"Ja silti sinä jaksoit ratsastaa ponillasi",Isä huomautti pisteliäästi ja viittasi tyttärensä kuraisiin kenkiin. Catherine vetäisi jalkansa kiireesti piiloon ratsastuspukunsa helman alle ja painoi katseensa syyllisenä lattiaan. Isä huokaisi ja kyykistyi tytön viereen antaen ankaran ilmeen hävitä kasvoiltaan.

"Sinun on pakko olla sovituilla oppitunneilla, kultaseni. Tästä ei tule muuten mitään",hän huokasi.

Catherine uskaltautui kohottamaan katseensa lempeän äänensävyn rohkaisemana.

"Se on niin tylsää",hän mutisi. Isä puisti päätään.

"Minä en halua lähettää sinua sisäoppilaitokseen, mutta jos käyttäydyt noin, et jätä minulle vaihtoehtoa."

Catherine katseli surullisena synkistyneitä kasvoja. Hän nakkasi kirjansa lattialle ja kömpi Isän syliin. Herra Bonsdroff kietoi käsivartensa pikkuisen tyttölapsen ympärille ja painoi poskensa vasten kahvinruskeita hiuksia.

"Minä lupaan olla yrittää kiltisti, Isä",Catherine vannoi hartaasti.

"Pelkkä yrittäminen ei riitä",Isä huomautti ja puristi tytärtään tiukemmin itseään vasten. Monet pitivät kummallisena sitä, että hän rakasti tytärtään niin paljon ja vietti aikaa tämän kanssa. Isän olisi kuulunut olla etäisen välinpitämätön ja laskea tyttö kokonaan kotiopettajattaren ja lastenhoitajien hellään huomaan. Herra Bonsdroff ei kuitenkaan välittänyt siitä, mitä ihmiset ajattelivat. Hän halusi pitää Catherinen lähellään aina, kun se vain oli mahdollista. Eikä hän kykenisi missään nimessä lähettämään pikkuista tyttöään mihinkään sisäoppilaitokseen! Se oli vain uhkaus, jolla hän yritti saada tyttärensä käyttäytymään kunnolla. Herra Bonsdroff olisikin halunnut olla ankarampi isä, mutta hänen oli ajoittain vaikea olla tekemättä tyttärelleen mieliksi. Kun Catherine kohotti päättäväisenä leukaansa ja katsoi isäänsä silmiin suoraan ja uhmakkaana, hän muistutti elävästi omaa äitiään, edesmennyttä rouva Bonsdroffia. Eikä Isä silloin enää kyennyt olemaan tyttärelleen ankara, vaikka kuinka yritti.

"Saisinko minä mennä vielä ennen illallista ratsastamaan? Minä lupasin Viimalle, että tulen",pikkuinen herttuatar kysyi ja nosti toiveikkaan katseensa. Isä huokaisi ja yritti näyttää vakavalta, mutta hymy hiipi väkisin huulille ja välkkyi kirkkaana silmissä.

"Pahin virhe kasvatuksesi suhteen taisikin olla se, että menin ostamaan sinulle sen pahuksen ponin",hän huokasi alistuneena.

Juoruilua vuosien takaa

Catherine tanssi sir Scottin käsivarsilla salongin poikki. Hän oli kuuntelevinaan kiinnostuneesti ja nyökytteli miehen puheille metsästyskauden avaamisesta, monien aseidentekijöiden työn huonosta laadusta, kettukannan hupenemisesta ja metsästyskoirien taitamattomasta koulutuksesta. Todellisuudessa hänen ajatuksensa olivat aivan muualla. Ne vaeltelivat vuoroin kaukana Linnan laajoilla mailla, vuoroin päreiden valaisemassa hevosten ja olkien tuoksuisessa tallissa. Hänen mielensä valtasi kuva Joesta, joka loikoili tallin nurkassa olkien päällä ja vuoli sytykkeitä odotellessaan Catherinen tulevan. Ja tämän kuvan juontuessa Catherinen mieleen hänen huulilleen nousi kiihkeä, malttamaton hymy, jonka perusteella sir Scott puolestaan tulkitsi tytön odottavan silminnähden innostuneena metsästyskauden avajaisia.

"Mitä ihmettä tuolle tytölle on tapahtunut?"hämmästeli Rotmetellerin kreivitär katsellessaan Catherinen ja sir Scottin tanssia.

"Kuinka niin?"sir Walterin vaimo, kreivitär Isabell kysyi. Kreivitär Rotmeteller vei luisevan kätensä Isabellin pullealle kämmenselälle.

"Minusta hän ei ole enää laisinkaan niin ruma",hän kuiskasi julmasti. Kreivitär Isabell leyhytteli hetken viuhkallaan tanssisalin kuumuudessa punoittavia kauniita, pyöreitä kasvojaan ennen kuin vastasi:"Olette ehkä oikeassa, mutta en minä häntä kuitenkaan kauniiksi voi sanoa."

"Ei ihmeessä! Tarkoitinkin ennemmin tuota hymyä, jonka hänen kasvoillaan näkee tätä nykyä. Se hymy saa hänet näyttämään lähes siedettävältä."

"Mitä hymyä?"Isabell ihmetteli. Rotmetellerin krevitär kurotti pitkää kaulaansa hieman nähdäkseen tanssivan parin.

"Aivan kuin hän odottaisi jotain, mistä me emme tiedä mitään. Tuo hymy on innokas, malttamaton."

"Todellako? Mitä hän muka voisi odottaa? Eihän hänellä ole edes ihailijaa, tuolla rumalla tyttö-raasulla",Isabell sanoi säälien. Rotmetellerin kreivittären ohuet huulet kiristyivät kapeaksi viivaksi.

"Joku hänellä kuitenkin on. Tuo on rakastuneen nuoren tytön hymy, Isabell. Olen nähnyt sen tarpeeksi monilla huulilla tunnistaakseni sen. Ja tuo hymy on siitä ihmeellinen, että se osaa kaunistaa rumatkin kasvot."

Kokemuksen pohjalta

Rikoskomisario Rider seisahtui kuulusteluhuoneen harmaalle ovelle. Käytävällä ei ollut valoja, sisään lankesi vain kapea ikkunallinen hämärtyvän illan kajoa. Rider vilkaisi kysyvästi oven luona seissyttä nuorta konstaapelia, joka kohensi jo ennestään moitteetonta ryhtiään esimiehen katseen alla.

"Onko hän puhunut?"Rider kysyi. Konstaapeli pudisti nopeasti päätään.

"Ei, sir",hän vastasi lyhyesti. Rider mutristi suutaan tyytymättömänä.

"Ehkä minun pitäisi vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan itse",hän mutisi.

"Hän on hyvin yhteistyöhaluton",nuori konstaapeli varoitti. Riderin huulilla häivähti hymyntapainen.

"Olen kuulustellut yhteistyöhaluttomia rikollisia kohta kaksikymmentäviisi vuotta. Osaan kyllä käsitellä häntä."

Nuoren kontaapelin kasvoille nousi hätääntynyt ilmen.

"Tietenkin sir. En ajatellutkaan..."

Rider sai yhdellä vakaalla katseella hämmentyneen nuorukaisen vaikenemaan.

"Et niin, Rogers. Ymmärsin kyllä, mitä ajattelit. Nyt, jos avaat oven, niin minä käyn tervehtimässä rikollistamme."

Nuori konstaapeli nyökkäsi nöyränä, otti esiin avaimen ja avasi oven. Rider kiitti ja astui sisään ankeaan kuulusteluhuoneeseen. Hänen katseensa osui heti nuoreen mieheen, joka nojasi kyynärpäitään pöytään kasvot alas painettuina. Nuori konstaapeli sulki oven jäljessään ja jäi seisomaan aivan sen viereen katsellen uteliaana ja ihaillen vanhempaa miestä. Rider ei ollut huomaavinaan nuorukaisen ihailua, vaan käveli rennoin askelin pöydän luokse, veti tuolin esiin ja istahti siihen.

"Tervehdys, Adler",Rider virkkoi. Nuori mies nosti haluttomana katseensa, ja Rider näki nuorukaisen olevan tuskin vielä kahtakymmentä täyttänyt. Vaikka hänen kasvojensa ilme oli kova ja päättäväinen, vihreissä silmissä oli eksynyt, pelokas katse.
"Sinun on turha odottaa minkäänlaista erityiskohtelua, vaikka oletkin kreivin poika",Rider aloitti. "Laki on sama kaikille."
Nuoren miehen kasvot eivät edes värähtäneet Riderin ivallisen katseen edessä.
"En odotakkaan mitään sen suuntaista",hän sanoi hiljaa.
"Hienoa. Silloin et joudu pettymään",Rider totesi hilpeästi ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
"Minä en aio kertoa teille mitään",nuorukainen sanoi vakaalla äänellä. Rider kohotti toista kulmaansa.
"Anteeksi?"hän kysyi, kuin ei olisi ymmärtänyt nuorukaisen sanoja.
"Ymmärsitte kyllä",nuorukainen sihahti. Rider otti kasvoilleen hämmentyneen ilmeen.
"Minkä minä ymmärsin?"
"Sen, että minä en ryhdy poliisin vasikaksi",nuorukainen sylkäisi viimeisen sanan suustaan.
"Ahaa. Ymmärrän. Siitä voisi olla sinulle silti hyötyä, Adler",Rider vihjasi.
"Mitä muka?"
"No, mietitäänpä. Ensinnäkin voisimme pitää sinun nimesi poissa otsikoista. Perheesi ja sukusi säästyisivät häpeältä eikä sinun maineesi kärsisi enää lisää."
Hetken Rider luuli, että nuorukainen alkaisi nauraa. Vihreät silmät välkähtivät huvittuneina.
"Minä viis veisaan perheestäni ja maineestani",nuorukainen ilmoitti. Rider kallisti päätään.
"Se ei kuitenkaan ole ainoa hyöty. Tuomiosi nimittäin lyhenisi."
"Minulle ei ole mitään väliä, miten kauan kiven sisässä istun. Sinne päädyn kuitenkin",nuorukainen naurahti katkerana."Uskokaa jo, että te ette saa minua puhumaan."
Rider painoi kyynärpäänsä pöytää vasten ja nojautui hitaasti ja uhkaavasti lähemmäs, kunnes tämän ja nuorukaisen kasvot olivat aivan lähellä toisiaan.
"Sinun on hyvä muistaa, että tämä on nykyään murhatutkinta, Adler",Rider mutisi. Kaikki kepeys oli kadonnut hänen äänestään. Harmaiden silmien katse iskostui nuorukaisen silmiin, jotka laajenivat aavistuksen pelosta.
"Minä en lyönyt sitä virkailijaa",nuorukainen henkäisi. Rider kohotti kulmiaan.
"Etkö? Kerroppas silloin meille, miksi me uskoisimme sinun väitettäsi?"Rider kysyi pehmeällä äänellä.
"Koska minä en lyönyt, vaan se oli..."
Nuorukainen löi suunsa äkkiä kiinni ja tuijotti pelästyneenä Rideria.
"Niin? Sinä olet ainoa, kenet me olemme saaneet kiinni, Adler. Tuomio taitaa langeta kohdallesi. Hirttotuomio, nimittäin."
Rider jatkoi pehmeällä äänellä, joka tihkui uhkaavuutta kuulusteluhuoneen ankeudessa.
"Ei! Te ette voi todistaa, että se olin minä",nuorukainen huudahti hätääntyneellä, kimeällä äänellä. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt tyystin niiden kova, itsepäinen ilme. Nyt niiltä kuvastui silkkaa kauhua.
"Kyllä me voimme, Adler. Se ei tule olemaan vaikeaa."
Nuorukaisen katse singahti hätääntyneenä ovelle, ennen kuin se palasi Riderin tyyniin kasvoihin, minkä jälkeen se laskeutui tuijottamaan pöydän pintaa.
"Bobby Martin ja Claude Harris",hän mutisi lähes kuulumattomalla äänellä.
"Keitä he ovat? Kummisetiäsi, vai?"Riderin ääni sai jälleen kepeän sävyn.
"Claude oli se, joka löi virkailijaa",nuorukainen jatkoi välittämättä Riderin ivasta. Hänen äänensä kuulosti murtuvan.
"Jaahas. Kiitos poika. Sinun avuliaisuutesi huomioidaan oikeudenkäynnissä",Rider lupasi ja nousi. Konstaapeli, joka oli seurannut lähes hengittämättä äskeistä keskustelua, avasi oven ja väistyi ihailua hehkuen esimiehensä tieltä.
"Ihailtavaa tämä rikollisten lojaalisuus toisiaan kohtaan. Eikö vain, Rogers?"Rider virkkoi kepeästi ohittaessaan nuoren konstaapelin oviaukossa.

Se oli silloin, ei nyt

Catherine istui salongissa avonaisen ikkunan ääressä. Hän piteli käsissään kupillista hiljalleen höyryävää teetä ja katseli kaunista loppukesän maisemaa. Pellot lainehtivat kultaista kypsää viljaa, ja niitä halkoivat mutkittelevat viimeisten hentojen niittykukkien reunustamat kärrytiet. Synkän humisevan metsän keskeltä pilkotti vähän väliä kauniita, vehreitä luonnonnittyjä. Vasten horisonttia piirtyivät kaukaisten vuorien tummat, jyrkät hahmot. Kurjet huusivat läheisillä soilla tervehtien enteilevää syksyä. Catherinen mieleen muistui eräs kävelyretki vuosia sitten.

Loppukesän yltäkylläinen, voimakas valo lankesi tiheiden oksistojen lomasta maahan. Kurjet kirkuivat soilla ja ampiaiset hyörivät ympäriinsä humaltuneina pitkästä kuumasta kesästä ja sen vahvoista tuoksuista. Sudenkorentojen siivet välkkyivät auringon paisteessa niiden surahdellessa ohi. Catherine antoi kuuliaisesti sir Scottin auttaa itsensä kapean ojan yli.

"Niin kuin jo sanoin",sir Scott julisti ja tarjosi käsivartensa jälleen Catherinelle."En ole koskaan eläissäni nähnyt yhtä suurta hirveä. Ja lyön vaikka vetoa, että ei kukaan muukaan tämän Linnan mailla."

Catherine katseli miestä ja näki tämän kasvoilla hehkuvan vahvan innon.

"Mitä te sitten teitte?"Catherine kysyi tietäen, että sitä mies toivoi hänen kysyvän.

"Minä vetäisin haulikkoni esiin ja tähtäsin. Ja juuri silloin eläin huomasi minut. Se rynnisti minua kohden sarvet tanassa kuin monikärkiset keihäät. Voi, olisin voinut joutua vartaaseen, mutta minä olinkin nopeampi. Laukaisin ja PUM! Siinä se hirvi makasi maassa eikä enää raajaansakaan sätkäyttänyt!"

Catherine hillitsi vaivoin halunsa nauraa. Hän piti sir Sottista, piti todella. Hän ei vain pitänyt siitä, että jotkut kaavailivat heistä avioparia. Hänestäkö rouva Scott? Catherine puisti päätään ajatukselle ja katsahti miestä. Voimakaspiirteiset kasvot olivat ahavoituneet pitkän kesän jäljiltä. Hiilenmustat hiukset kiiltelivät auringon paisteessa. Tummat silmät katselivat Catherinea innosta kirkkaina ja odottaen.

"Te olette taitava, sir Scott, mutta eikös tuo ollut jo hieman tyhmänrohkeaa?"Catherine epäili hymyillen.

"Voi, eihän toki, Muistan kyllä kerran..."

Silloin sir Scottin keskeytti ivallinen huuto:

"Hoi, rakastavaiset! Löytyikö metsoja yhteistä illallista varten!"

Catherine ja sir Scott kääntyivät hämmästyneinä huudon suuntaan. Catherine näki Williamin ja Scarlettin seisomassa keskellä heinikkoa. Hänet valtasi kummallinen epävarmuus ja katkeruus aina, kun hän näki nuo kaksi yhdessä. Wiliamin runsaat kullanruskeat kiharat loistivat auringossa. Scarlett näytti niin kauniilta ja suloiselta valkeassa leningissään, että Catherine tunsi kateuden syövän sisintään. Hän hengitti syvään vihaisena itselleen. Sir Scott harppoi eteenpäin ja vetäisi mukaansa Catherinen, joka olisi mieluummin ollut välittämättä Williamista ja Scarlettista.

"Menkää leikkimään leluillanne, kakarat!"sir Scott huusi. Williamin ilme kiristyi.

"Rakkausretkenne on kieltämättä meille siveellisille liikaa, voisimme lähteäkin!"hän tiuskaisi.

"Rakkausretki? Herranjestas, mehän puhuimme metsästyksestä. Onpa romanttista!"Catherine ajatteli, mutta vetäisi silti kätensä irti sir Scottin kädestä.

"On siinäkin viisas! Rupeat heti haastamaan riitaa!"hän huudahti.
"Pidä vain suusi tukossa",Scarlett kehotti ja hymyili somasti. Hän hipaisi nopeasti ja rauhoitellen Williamin kättä, ja viha pojan silmistä hiipui.
"Ladyt, ei riidellä",sir Scott rauhoitteli. Scarlett heilautti päätään ja hänen kastanjanruskeat kiharansa pelmahtivat olalta toiselle. Hän poimi suortuvan Williamin kullanruskeita kiharoita ja pyöräytti sitä sormensa ympäri. William kääntyi katsomaan tyttöä.
"Will, mennään pois noiden luusereiden seurasta. Herttuatar tuntuu haisevan lannalle",Scarlett sanoi ilkeästi hymyillen. Catherine näki vieressään seisovan sir Scottin vahvojen leukaperien jännittyvän.
"Sinuna olisin hiljaa! Minusta tuntuu, että sinun itserakkautesi täällä haisee",mies huudahti. Catherine oli varma, että lady Scarlett oli ainoa ihminen, joka pystyi sanomaan sir Scottia luuseriksi ilman, että sai kuulla kunniansa. Catherine itse pysyi hiljaa. Hän tyytyi vain katselemaan noita kahta ja ponnistelemaan, jotta kateus ja katkeruus eivät paistaisi kasvoista. Jos hän nyt sanoisi jotain, hän puhuisi kuitenkin enemmän kuin olisi viisasta. Parempi siis pysyä hiljaa.
"Olet oikeassa, Scarlett",William sanoi ylpeästi. Hänen silmiensä katse oli suorastaan ilkeä, ja Catherine rypisti kulmiaan. Tuo katse jäi vaivaamaan häntä.
"Linnassa teitä odottaa mukavanpuoleinen yllätys",William lupasi vielä, ennen kuin Scarlett pujotti kätensä pojan käteen. Nuo kaksi kääntyivät nauraen ja lähtivät yhdessä syvemmälle metsään.
"Tuo itsekeskeinen ja röyhkeä pojannulikka! Hän on huonoa seuraa lady Scarlettille. Älkää välittäkö heistä, lady Catherine!"sir Scott huudahti kiihkeästi. Catherine näki vihan palavan miehen silmissä. Hän käänsi nopeasti katseensa pois, jotta mies ei olisi nähnyt, miltä hänen silmänsä näyttivät.

"Siinähän sinä olet!"
Catherine hätkähti muistoistaan ja käänsi katseensa kauniista maisemasta, jota oli mitäännäkemättömin silmin tuijotellut. Salongin poikki käveli William rennoin askelin, ja Catherinen oli räpäytettävä silmiään, jotta sai mielestään sivuun menneiden vuosien kultakiharaisen pojan.
"Miksi sinä tuolta näytät? Kuin olisit juonut kerralla lasillisen viskiä",William naurahti ja laski kätensä vaimonsa harteille. Catherine säpsähti kosketusta tahtomattaan.
"Mitä asiaa sinulla oli?"hän kysyi ja käänsi katseensa Williamista teekuppiin, jota piteli yhä käsissään.
"Ei minulla ole mitään asiaa. Enkös saa puhua vaimolleni ihan ilman mitään erityistä syytä?"William kysäisi pilaillen.
"Tietenkin saat",Catherine tokaisi ja laski teensä juomattomana asetille.
"Unohda se",hän käski itseään ankarasti ajatuksissaan."Hän ei ole enää se röyhkeä pojannulikka. Enkä minä se katkera ja epävarma tyttö."
"Mitä nyt?"William kysyi huolestuneena ja kumartui lähemmäs. Catherine käänsi päätään nähdäkseen Williamin kasvot.
"Ei mitään",Catherine pinnisteli hymyilläkseen luontevasti. Williamin käsi silitti hänen hiuksiaan.
"Saisinko minä suudella vaimoani? Vai pitäisikö siihenkin olla jokin erityinen syy?"William uteli silmät leikkisästi välkkyen. Catherine kääntyi tuolillaan miehen puoleen ja kietaisi käsivartensa tämän harteille.
"Katsotaan. Löytyisikö sinulta sitä syytä?"hän kysyi ja kohotti aavistuksen kasvojaan. William nauroi ja suuteli Catherinea.


Samaisen muiston, joka vei Catherinen mukanaan vuosien takaiseen loppukesän päivään, löydät täältä Williamin silmin. (Ja mahtavasti kirjoitettuna!)

Satamassa eräänä marraskuun päivänä

Virkailija katseli uteliaana nuorta naista, joka seisoi satamassa ja katseli marraskuisen harmaata merta, jonka hiljaisuuden rikkoivat aaltojen kuohuna ja laivojen aavemainen sumutorvi. Vähän väliä naisen kulmat painuivat kurttuun ja kasvoille nousi empivä, pelokas ilme. Seuraavassa hetkessä hän nyökäytti päätään kuin vakuuttaakseen itsensä jostain. Tämän jälkeen leuka nousi päättäväisesti ja arvokkaasti pystyyn, kunnes jälleen ahdistunut, pelokas ilme palasi kasvoille ja katse painui alas. Nainen näytti olevan matkassa yksin, ilman saattajaa tai seuraa. Hänen vaatteensa olivat vaatimattomat, mutta laadukkaat ja hienot. Samettinen bonetti, turkiskauluksinen villamusliinitakki, tumma samettipuku ja nahkaiset sirot hansikkaat. Hän oli laskenut jalkojensa juureen suuren laukkunsa. Jostain syystä nainen oli kiinnittänyt virkailijan huomion. Ehkä tämän epävarmuuden ja yksinäisyyden vuoksi virkailijan teki mieli mennä kysymään, tarvitsiko neiti apua. Toisaalta naisen olemuksessa oli sellaista ylpeyttä, että nainen todennäköisesti torjuisi päättäväisesti vieraan avuntarjouksen. Näin ollen virkailija tyytyi katselemaan naista sivummalta ja pohtimaan itsekseen, miksi tämä oli matkalla yksin.

Catherine nyökäytti päättäväisesti päätään vakuuttaakseen itselleen, että oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Hän oli tehnyt päätöksensä, eikä nyt enää hyödyttänyt alkaa arpomaan mitään. Hänen täytyi löytää Joe. Vuodet miehen lähdön jälkeen olivat olleet yhtä piinaa. Hovin juorut ja puheet, kaikki se esittäminen ja teeskenteleminen olivat tehdä Catherinen hulluksi. Ja hän rakasti Joeta. Ei hän halunnut elää ilman tätä. Laiva oli jo kiinni laiturissa. Suuri höyrylaiva, valtamerialus, joka ylittäisi Atlantin ja veisi Catherinen mukanaan Uuteen maailmaan. Hän ei ollut koskaan ennen ollut näin kaukana kotoa. Vaikka Linnan elämä oli yhtä teeskentelyä ja juoruilua, se oli Catherinelle kuitenkin se ainoa elämä, jonka hän tunsi. Nyt häntä vastassa oli jotain tuntematonta, ja se sai Catherinen levottomaksi. Silloin pilli vislasi ja ihmisiä alettiin laskea laivaan. Catherine varmisti, että hänellä oli matkalippu takkinsa taskussa. Sen jälkeen hän poimi laukkunsa maasta ja lähti kävelemään päättäväisin askelin ihmisvirran mukana, joka pakkautui lähtölaiturille. Yhtäkkiä hänen korviinsa kiiri tuttu, hätääntynyt huuto kaiken hälinän ylitse:"Lady Catherine! Lady Catherine!"

Catherine käännähti ja nousi varpailleen nähdäkseen ihmisten yli. Ohi kulkevat ihmiset tönivät ja puskivat häntä vasten, joten hänen oli vaikea pysyä pystyssä. Hän kurotti kaulaansa ja erotti kauempana satamassa tutun hahmon. Jack ryntäili ympäriinsä hermostuneena, jopa hädissään ja huuteli hänen nimeään. Catherine puski ihmisvirtaa vastaan päästäkseen tallipojan luokse. Luovittuaan tiensä läpi lähtölaiturin ruuhkan hän heilautti kättään ja huudahti:"Täällä näin!" ennen kuin lähti rivakoin askelin tallipojan luokse. Jack kuuli huudon, näki hänet ja juoksi vastaan. Hän seisahtui Catherinen luokse ja tarttui voimakkailla, työn kuluttamilla käsillään naisen hentoihin harteisiin.

"Sinun on tultava takaisin!"Jack huudahti kiihdyksissään ja unohti teititellä Catherinea.

"Miksi? Juuri eilenhän sinä kannustit minua lähtemään",Catherine ihmetteli. Hän ei pitänyt Jackin ruskeiden silmien ilmeestä. Se oli levoton, jopa pelokas.

"Ei lady! Isänne sai sairaskohtauksen viime yönä. Pumppu oireilee, niin epäili lekuri käydessään hänen luonaan. Isänne pyytää teitä luokseen, ja mä kun olin ainoa, joka tiesi minne olitte lähtenyt, hyppäsin ensimmäiseen lähtevään junaan."

Catherine tuijotti Jackia pelosta ja ahdistuksesta laajennein silmin. Kaikki väri oli paennut kasvoista, ja Jack pelkäsi naisen pyörtyvän. Pilli vihelsi uudelleen. Sen ääni kohosi kimeänä ja vaativana kaiken hälinän ja laivojen sumutorven yläpuolelle. Catherine säpähti ääntä, ja Jack tunsi liikahduksen naisen harteita puristavissa käsissään.

"Lähdetään",Catherine sai sanottua. Ja niin hän keräsi helmansa ja ampaisi juoksuun laukkua kantava Jack kintereillään.

Virkailija, joka oli seurannut tätä kohtausta vähän matkan päästä, katseli ihmeissään juoksevien nuorten jälkeen. Mitä tuo oli ollut olevinaan? Nuorukainen oli näyttänyt varsin siivottomalta kuluneine vaatteineen, ruokottomine hiuksineen ja likaisine kasvoineen. Mitä tekemistä hienolla nuorella naisella saattoi olla tuollaisen miehen kanssa? Mikä oli saanut naisen lähtemään noin hädissään miehen matkaan? Virkailija puisti päätään karkottaakseen sieltä omat arvailunsa. Hän tuskin saisi tietää.

Syrjäkujilla

Geraldine tihensi askeliaan, kun kadun toiselta puolen kantautui miesten vislauksia ja huutoja. Kujat olivat hämäriä, vaikka ilta ei ollut vielä edes pitkällä. Korkeat kolkot kivitalot eivät päästäneet kaduille matalalla taivaalla paistavan aurigon valoa. Huonot naiset vilkuilivat porttikongeistaan ohikulkijoita ja huutelivat ohi kiiruhtavalle Geraldinelle solvauksiaan ja ivahuutojaan. Geraldine ei katsonut heihin päinkään, vaan tuijotti eteensä määrätietoisena ja käveli varmoin askelin eteenpäin, vaikka todellisuudessa hän oli aivan hukassa. Pienet ja laihat paljasjalkaiset lapset juoksentelivat Geraldinen kintereillä. Vähän väliä niiden likaiset sormet tarttuivat hänen hameensa helmoihin ja kuopalle painuneet silmät kerjäsivät kolikoita. Geraldine kuitenkin kovetti sydämensä noiden surkeiden pienten olentojen anovien katseiden alla ja kiskaisi kerta toisensa jälkeen helmansa irti likaisten näppien otteesta.
Viimein lapset katosivat kujien varjoihin ja porttikäytäviin, mutta hämärä tummeni hiljalleen eikä Geraldine päässyt pois likaisten kujien sokkelosta. Silloin hän huomasi, että kolmen miehen joukko oli kulkenut kadunvälin päässä hänestä jo muutaman korttelin verran. Geraldine kiristi tahtiaan, miehet tekivät samoin. Hän kääntyi kadunkulmasta ja kurkisti kadunvälin päässä taakseen. Miehet olivat yhä siellä. Pakokauhu nousi painona rintaan ja kurkkuun. Sydän tykyttti ja vereen virtasi adrenaliinia, jonka mukana jalkoihin iski pakottava tarve juosta. Ja Geraldine pinkaisi juoksuun. Hän juoksi kapeita kujia sokeasti, uskaltamatta katsoa seurattiinko häntä. Hänen oma sydämensä takoi niin kovaa, että hän ei olisi kuullut, vaikka miehet olisivatkin juosseet hänen kannoillaan. Silloin vahva käsi tarttui Geraldinea käsivarresta ja kiskaisi hänet porttikäytävään. Geraldine kirkaisi ja yritti riistäytyä irti. Hän ei kuunnellut, mitä mies yritti hänelle sanoa, vaan läimäisi tätä kasvoihin niin lujaa kuin jaksoi. Mies parahti hämmästyksestä ja kivusta, mutta ei hellittänyt otettaan, vaan tarttui Geraldinea ranteesta ja sanoi lujasti:"Geraldine, se olen minä. Math."

Geraldine siristi silmiään porttikäytävän pimeydessä ja erotti tutut kasvot.

"Math?"hän toisti ja rauhoittui, vaikka sydän hänen rinnassaan takoi yhä niin lujaa, että se teki kipeää.

"Niin. Minä. Jos nyt päästän sinusta irti, ethän lyö minua ja ryntää pois?"

Geraldine puisti nolostuneena päätään. Math laski irti ja kosketti varoen nenäänsä.

"Ei sinulla sattuisi olemaan nenäliinaa mukanasi?"hän kysyi. Geraldine kaivoi laukkuaan ja vetäisi vaivoin esiin valkean nenäliinan, sillä hänen kätensä vapisivat niin, että se oli vaikeaa.Vihdoin hän sai ojennettua liinan Mathille, joka painoi sillä hellävaroen nenäänsä.

"Anteeksi se lyönti",Geraldine mutisi hiljaa. Math huiskaisi vähättelevästi kättään.

"Ei se mitään. Unohda se. Menemmekö?"hän kysyi ja tarjosi käsipuoltaan.

"Ne miehet voivat olla siellä vielä",kuiskasi Geraldine, jonka äänen pelko sai kimeäksi.

"Minä tiedän kyllä. Eivät ne tee sinulle mitään, kun minä olen tässä. Sitäpaitsi ne arvatenkin menivät jo",Math vakuutti. Geraldine tarttui epäröiden Mathin käsipuoleen ja astui uskaltamatta hengittää porttikäytävän pimeästä. Kuja oli kumminkin autio. Geraldine huokaisi helpottuneena ja katsahti Mathia, joka hymyili myös. Nyt Geraldine vasta näki miehen kunnolla. Hänellä oli yllään upseerin univormu, jonka rinnustan arvomerkit kiiluivat hämärässä. Geraldine ei ollut ennen nähnyt Mathia univormussa, mutta muuten mies näytti samalta kuin ennenkin. Oikeastaan hän ei ollut koskaan ennen kiinnittänyt Mathiin sen suurempaa huomiota. Nyt nuo ystävälliset kasvot ja apeat ruskeat silmät näyttivät turvattomasta ja pelästyneestä Geraldinesta suorastaan ihmeellisiltä.

"Kai tiedät, miten pääsemme täältä pois?"Geraldine kysyi. Math nyökkäsi. Hän painoi toisella kädellään Geraldinen nenäliinaa nenänsä alla. Valkoiseen kankaaseen oli tihkunut verenpunaisia tahroja.

"Tiedän kyllä",hän vakuutti ja lähti johdattamaan Geraldinea pitkin kujaa.

"Mitä sinä muuten edes teet täällä? Ja vielä yöllä! Tiedät kyllä, että tulemalla Syrjäkujille leikit hengelläsi", Math sanoi ankarasti.

"En tarkkoittanut tulla tänne!"Geraldine parkaisi."Minun piti vain oikaista muutaman korttelin läpi autolleni, mutta yhtäkkiä en enää tiennyt, missä olin. Voin vaikka vannoa, että nämä kujat vaihtavat paikkaa!"
"En usko, että ne sitä tekevät",Math sanoi rauhallisesti."Mutta tänne kyllä eksyy, jos ei tunne tätä kaupunginosaa."

"Ja sinäkö tunnet?"Geraldine kysyi epäuskoisena. Math prässätyssä univormussaan arvomerkit rintapielessään ei oikein sopinut Syrjäkujien kuvaan. Math ei katsonut Geraldineen vastatessaan.
"Tunnen minä. Oikeastaan paljon paremmin kuin haluaisinkaan."
Silloin he astuivat kapealta kujalta sataman laitaan. Taivas oli pilvetön ja tähtikirkas. Kuun silta ja kaupungin valot kimmeltelivät peilityynen satama-altaan pinnassa. Geraldine hengitti helpottuneena syvään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että henki kulki helposti.
"Sinun on paras tulla asunnolleni. Sieltä voit soittaa miehellesi tai sedällesi tai kelle hyvänsä haluatkin ilmoittaa, että olet hengissä. Et voi lähteä ajamaan Linnaan keskellä yötä."
"En minä voi tulla! Ajattele niitä juoruja!"Geraldine huudahti hätääntyneenä.
"Jos sinulla on parempia ideoita, nyt on aika esittää ne",Math kehotti. Geraldine avasi suunsa, mutta sulki sen sanomatta sanaakaan. Jostain kaukaa kantautui juopuneiden huutoja ja hevosvaunujen kolinaa, jotka kaikuivat yöllisessä kaupungissa. Hiljainen tuulenvire sai satama-altaan vedenpinnan väreilemään ja kalastajien vanhojen veneiden kiinnitysköydet natisemaan.
"Sitä minäkin",Math virkkoi kuivasti ja käänsi Geraldinen ympäri. Yhdessä he lähtivät kävelemään pitkin kuun kelmeän hohteen valaisemaa sataman laitaa.

Nuori, omapäinen herttuatar

Catherine karautti hevosensa laukkaan. Hän nautti kasvoja piiskaavasta, hiuksia ja vaatteita riepottavasta tuulesta. Hevosen voimakkaiden lihasten liikkeestä. Kavioiden vahvoista iskuista vasten sateen kastelemaa maata. Hän nautti jopa märistä kuusenoksista, jotka sivalsivat kivuliaasti kasvoihin ja käsivarsiin. Jokainen sivallus nimittäin muistutti Catherinelle, että hän oli kaukana Linnasta ja muista ihmisistä. Hän oli hevosen selässä vapaa, edes lyhyen hetken. Hän painautui vasten ratsuaan ja iski saappaittensa kannat sen kylkiin. Hirnahtaen eläin ponnisti ja loikkasi laajassa kaaressa saniaisia ja kortetta kasvavan ojan yli. Silloin jostain kuului kumea, matala haukahdus, joka sai kylmät väreet kiitämään pitkin Catherinen selkää. Hevonen nousi säikähtäneenä hurjasti hirnuen takajaloilleen. Catherine ehti nähdä sananjalkojen seasta syöksyvän suuren mustan koiran, jonka leuat louskuivat ja silmät leimusivat kuin polttavat liekit. Muuta hän ei ehtinytkään, sillä hänen oli täysi työ pysytellä ratsunsa selässä.

"Shhh... Rauhoitu nyt...",Catherine maanitteli hädissään ja puristi ohjaksia. Hän kirosi mielessään naistensatulan sekä omien raskaiden helmojensa epäkäytänöllisyyden ja huomasi kauhukseen koiran käyvän kiinni hevosen nilkkoihin. Eläin hirnui hätääntyneenä kivusta, ja Catherine tarrautui sen kaulaan. Silloin ilmaa halkoi laukaus.

Joe ryntäsi sananjalkojen läpi koiran ulvonnan ja hevosen hätääntyneen hirnahtelun suuntaan. Hän oli arvannut, että jotain tällaista kävisi! Häkeistä oli jälleen karannut vahtikoiria. Miksi niitä ei pidetty paremmin silmällä, kun niitä ei kerran edes osattu kouluttaa!? Joe syöksyi kuusenoksien lomasta ja näki juuri koiran käyvän kiinni hevosen jalkoihin. Joe erotti myös ratsastajan, joka piteli henkensä edestä kiinni ohjaksista ja yritti saada hevostaan rauhoittumaan. Joe vetäisi kiväärin olaltaan. Hän pidätti henkeään, pakotti kätensä vakaiksi ja laukaisi aseen. Luoti osui suoraan koiraan, joka lysähti ulvoen maahan hevosen jalkojen juureen. Ratsu ei kuitenkaan rauhoittunut, vaan laukaus sai sen vain enemmän pois tolaltaan. Se riuhtoi ja repi ohjaksia ja yritti kovalla vimmalla heittää ratsastajan selästään. Joe syöksähti eteenpäin ja tarttui ohjaksiin, mutta ratsastaja, nuori nainen kiljaisi:

"Ei, älä koske! Päästä irti!"

Hämmentyneenä ja pelästyneenä Joe hyppäsi pois hevosen voimakkaiden jalkojen tieltä. Ratsastaja kiskaisi kovaa ohjaksista, painautui lähemmäs hevosta ja tyynnytteli sitä kuiskaillen hiljaa. Joe ei voinut kuin seistä ihmeissään vieressä, kun nainen taltutti hiljalleen vauhkoontuneen ratsunsa. Hevosen rauhoituttua nainen kykeni liukumaan satulasta alas helmat kahisten.

"Mikä tuo koira oikein oli?"nuori nainen henkäisi ja vilkaisi maassa kuolleena retkottavaa suurta mustaa petoa. Hän piteli yhä kiinni hevosen ohjaksista, ja Joe näki, kuinka holtittomasti hänen kätensä tärisivät.

"Karanneita Linnan vahtikoiria, hyvä neiti",Joe selitti. Nainen nosti katseensa. Kasvot olivat kalvenneet ja silmät laajenneet pelosta. Kampaus oli purkautunut, ja kahvinruskeat hiukset valuivat sotkuisina kapeille harteille. Nainen oli nuori, lähes hento tyttö vielä. Joe ei voinut olla ihmettelemättä, millä voimalla tämä oli saanut itsensä pysymään hurjasti riuhtovan ratsunsa selässä.

"Kiitos",nainen hymyili ja viittasi Joen yhä kädessään roikottamaan kivääriin.

"Ei se mitään. Olisin myös voinut taltuttaa ratsunne",Joe huomautti. Nainen puisti vakavana päätään.

"Ei, en minä tarvitse pelastajaa joka käänteeseen",hän vakuutti ylpeästi. Joeta nauratti. Tuo päättäväinen ja sanavalmis tyttö oli hyvin, hyvin kaukana kauniista. Kasvot kuitenkin hehkuivat ihailtua, viatonta nuoruutta ja kiihkeää elämänjanoa.

"En usko, että pystytte ratsastamaan takaisin Linnaan",Joe epäili. Sieltä naisen oli oltava kotoisin, vaikka Joe ei ollut häntä vielä siellä ehtinyt nähdäkkään. Hän ei saanut katsettaan irti naisen silmistä, jotka katsoivat suoraan häneen, empimättä ja kainostelematta.

"En tietenkään voi ratsastaa. Minä kävelen",nainen tokaisi ja nykäisi varovasti ohjaksista. Hevonen kääntyi vaivalloisesti ontuen toista jalkaansa. Siinä näki koiranhampaiden syvät jäljet, joista norui tummaa punaista verta.

"Sinne on matkaa",Joe varoitti. Nuori nainen kääntyi katsomaan häntä epäuskoisena.

"Matkaa? Tietenkin on! Kyllähän minä sen tiedän, kun sieltä tulinkin!"

Nainen käänsi selkänsä Joelle ja katosi onnahtelevan hevosensa kanssa sananjalkojen ja tummien kuusenoksien lomaan. Joe jäi seisomaan niille sijoilleen ja tuijottamaan huvittuneena naisen jälkeen. Siinä vasta omatoiminen pikkuinen aatelisneiti!

Hautausmaalla

Catherine katseli mustan suruharson läpi pientä hautakumpua. Arvokkaiden tammien vankat oksat ja lehmusten sekä vaahteroiden riippuvat lehvästöt kätkivät päivänvalon ja loivat kirkkomaalle viileän hämärän. Koristeellinen ja ikivanha Middlesworthien suvun hautakappeli kohosi arvovaltaisena Catherinen edessä. Sen ympärillä seisoivat vaikuttavat taosrautaiset aidat ja korkea koristeellinen portti. Catherine kumartui hiljaa ja laski kalloista ja neilikoista sidotun valkean kimpun tyttärensä haudalle. Lauretta Middlesworth. Catherine katseli noita sanoja vielä uutuuttaan kiiltävässä hautakivessä. Ne eivät sopineet tälle heinittyneelle kirkkomaalle. Täällä puiden rungot ja hautakivet vihersivät sammaleesta. Ikivanhoista kappeleista nousi kalman ja kosteuden haju. Niiden seinänvierillä nuokkuivat tummat varjoliljat ja niitä pitkin kiipeilivät elämänlangan köynnökset. Syvällä kappelien uumenissa lepäsi monen monta sukupolvea aristokraatteja.
"Olivat he eläessään miten tärkeitä suurmiehiä tahansa, kuollessaan heistä ei jää muuta kuin vaivaista tomua arkkunsa pohjalle. Jokaisen meistä pitäisi muistaa se, tyttäreni. Se pitää nöyränä."
Catherinen mielessä kaikuivat nämä sanat aivan kuin isä olisi seissyt hänen vieressään ja lausunut ne ääneen. Kuten sinä koleana syysiltana, kun he olivat kävelleet kahden läpi synkän kirkkomaan. Yhtäkkiä Catherine huomasi itkevänsä. Hän itki nykyään harmillisen usein, vaikka tietenkin vain silloin, kun kukaan ei nähnyt. Hän ei pyyhkinyt kyyneliään, vaan antoi niden helmeillä silmänurkissa ja valua pitkin poskia. Hän seisoi yksin autiolla kirkkomaalla keskellä synkintä lehtoa. Kukaan ei ollut näkemässä hänen kyyneliään. Vain ehkä vainajat, mutta Catherinen ei tarvinnut pelätä, että ne säälisivät häntä tai kipittäisivät kuiskuttamaan näkemästään neiti Bettyn korvaan.
Catherine nosti katseensa ja erotti kauempana lehmusten kätköissä Bonsdroffin suvun hautakappelin massiivisen hahmon. Isä olisi sukunsa viimeinen, joka saisi leposijan sen kappelin suojista. Catherinekin halusi tulla haudatuksi sukunsa luokse, mutta toisaalta hänen kuuluisi aikanaan levätä kirkkomaalla miehensä kanssa.
"Ehkä viimeistään silloin saan hänet pysymään vierelläni",Catherine ajatteli ja naurahti katkerana.

Kultaisia lapsuusmuistoja

"Gabriel",Math sanoi ja katsoa tapitti pyöreillä, ruskeilla silmillään veljeään.

"Mitä? Puhuiko joku minulle?"hämmästeli Gabriel ja katseli Mathin pään yli huoneeseen kuin odottaen jonkun seisovan lähellään.

"Gabriel!"Math toisti entistä vaativampana. Gabriel pälyili ympärilleen, kunnes hänen katseensa löysi sisarensa, joka istui plyysisohvalla ja ompeli nukelleen uutta mekkoa.

"Diana, kuulitko sinä jotain?"Gabriel kysyi. Diana hymyili huvittuneena, ja hänen ruusuisiin poskiinsa painuivat suloiset hymykuopat.

"Gabriel!"Math huusi, ja hänen pienet, pulleat lapsenkätensä painuivat nyrkkiin. "Anna se minulle!"

"Joku täällä huutaa",Gabriel totesi. Math yritti käydä Gabrielin päälle ja kurottaa itselleen veljensä kädessään pitelemän appelsiinin, mutta Gabriel työnsi pienen veljensä kauemmas.

"Anna se vain, Gabriel",Diana kehotti vanhempaa veljeään. Gabriel katsahti Dianaa ja virnisti niin, että eloisat, ruskeat silmät välkähtivät.

"Gabriel",Diana maanitteli. Nauraen rennosti Gabriel nakkasi appelsiinin pikkuveljelleen, joka ei kuitenkaan lapsen kömpelyydeltään saanut sitä kiinni.

"Äh Gabriel!"Math huudahti harmissaan ja poimi hedelmän lattialta. Sen jälkeen hän tepsutti sohvan luokse ja kapusi siihen sisarensa viereen. Gabriel käveli kymmenvuotiaan reippain askelin veljensä perään ja ponnisti istumaan sohvan käsinojalle. Math alkoi kuoria appelsiinia.

"Et saisi kuoria sitä siinä. Sotket sohvan",Gabriel tokaisi. Math nosti leukansa uhmakkaasti pystyyn.

"Enpäs sotke!"hän intti vastaan. Gabriel loi veljeensä kulmiensa alta epäluuloisen katseen. Dianakin näytti epäilevältä.

"Anna se minulle, Math. Minä kuorin sen sinulle",hän tarjoutui, laski ompeluksen syliinsä ja ojensi kätensä. Math ei halunnut väittää vastaan, vaan antoi appelsiinin nöyränä sisarelleen. Dianan pyöreät ruskeat silmät, täysin samanlaiset kuin veljiensä, nauroivat Mathin ilmeelle. Hän ei kuitenkaan naurahtanut ääneen, vaan kuori appelsiinin näppärästi veljelleen. Gabriel kurotti itselleen siivun ja sai osakseen Mathin vihaisen katseen, johon hän irvisti vastaukseksi. Diana ojensi Gabrielin virnuilusta välittämättä loput paloista pienelle veljelleen, joka pisti ne yksitellen tyytyväisenä suuhunsa.