Hautausmaalla

Catherine katseli mustan suruharson läpi pientä hautakumpua. Arvokkaiden tammien vankat oksat ja lehmusten sekä vaahteroiden riippuvat lehvästöt kätkivät päivänvalon ja loivat kirkkomaalle viileän hämärän. Koristeellinen ja ikivanha Middlesworthien suvun hautakappeli kohosi arvovaltaisena Catherinen edessä. Sen ympärillä seisoivat vaikuttavat taosrautaiset aidat ja korkea koristeellinen portti. Catherine kumartui hiljaa ja laski kalloista ja neilikoista sidotun valkean kimpun tyttärensä haudalle. Lauretta Middlesworth. Catherine katseli noita sanoja vielä uutuuttaan kiiltävässä hautakivessä. Ne eivät sopineet tälle heinittyneelle kirkkomaalle. Täällä puiden rungot ja hautakivet vihersivät sammaleesta. Ikivanhoista kappeleista nousi kalman ja kosteuden haju. Niiden seinänvierillä nuokkuivat tummat varjoliljat ja niitä pitkin kiipeilivät elämänlangan köynnökset. Syvällä kappelien uumenissa lepäsi monen monta sukupolvea aristokraatteja.
"Olivat he eläessään miten tärkeitä suurmiehiä tahansa, kuollessaan heistä ei jää muuta kuin vaivaista tomua arkkunsa pohjalle. Jokaisen meistä pitäisi muistaa se, tyttäreni. Se pitää nöyränä."
Catherinen mielessä kaikuivat nämä sanat aivan kuin isä olisi seissyt hänen vieressään ja lausunut ne ääneen. Kuten sinä koleana syysiltana, kun he olivat kävelleet kahden läpi synkän kirkkomaan. Yhtäkkiä Catherine huomasi itkevänsä. Hän itki nykyään harmillisen usein, vaikka tietenkin vain silloin, kun kukaan ei nähnyt. Hän ei pyyhkinyt kyyneliään, vaan antoi niden helmeillä silmänurkissa ja valua pitkin poskia. Hän seisoi yksin autiolla kirkkomaalla keskellä synkintä lehtoa. Kukaan ei ollut näkemässä hänen kyyneliään. Vain ehkä vainajat, mutta Catherinen ei tarvinnut pelätä, että ne säälisivät häntä tai kipittäisivät kuiskuttamaan näkemästään neiti Bettyn korvaan.
Catherine nosti katseensa ja erotti kauempana lehmusten kätköissä Bonsdroffin suvun hautakappelin massiivisen hahmon. Isä olisi sukunsa viimeinen, joka saisi leposijan sen kappelin suojista. Catherinekin halusi tulla haudatuksi sukunsa luokse, mutta toisaalta hänen kuuluisi aikanaan levätä kirkkomaalla miehensä kanssa.
"Ehkä viimeistään silloin saan hänet pysymään vierelläni",Catherine ajatteli ja naurahti katkerana.